Koira ja osteri

Aamu oli kirkas, ja meri huokaili pehmeästi. Nuori koira nimeltä Nappi juoksi rantaa pitkin, häntä heilui kuin pieni lippu. Hiekka kutitti käpälissä, ja suolainen tuuli puhalsi korviin. Nappi rakasti aamiaista.

Nappi rakasti erityisesti munia. Niitä oli joskus keittiön pöydällä kotona. Pyöreitä. Sileitä. Helppoja nielaista. "Nam, munia!" Nappi muisteli ja hymyili koiramaisesti. Hänen vatsansa kurisi: murrr.

Silloin Nappi näki hiekassa jotain pyöreää ja kiiltävää. Se oli kuin pieni kuu, vaalea ja sileä. Se oli osteri, merieläin, joka asuu kovassa kuoritalossa. Mutta Nappi ei tiennyt sitä. Hän näki vain pyöreyden.

"Muna!" Nappi henkäisi iloisesti. Hän nuuhki nopeasti, hyvin nopeasti. Nuuh, nuuh. "Tuoksuu mereltä. Silti näyttää munalta!"

Ylhäältä kuului lokin huuto. "Kraa! Varovasti, koiruli! Se ei ole muna. Se on osteri, jonka koti on kova kuori!" Lokki kaartoi ja vilkutti siivellään.

Nappi kallisti päätään. "Pyöreä on pyöreä," hän mutisi. "Minulla on nälkä." Hiekka rapisi tassujen alla, kun hän kumartui. "Naps!"

Nielaistu osteri ei ollutkaan helppo. Se oli raskas, kova ja outo. "Gulp," sanoi Nappi. Hänen vatsansa sanoi: "Glu-glu... uik." Nappi pysähtyi. Häntä lakkasi heilumasta.

"Ai ai... vatsani," Nappi voihkaisi ja kävi varjoon rantapensaiden alle. Hän joi vähän vettä juomakupistaan, jonka hänen pieni ihminen oli jättänyt reppuun. Maa tuntui viileältä. Aallot lauloivat rauhallisesti: suih-suih.

Lokki laskeutui lähelle ja katseli lempeästi. "Minä varoitin," lokki sanoi pehmeämmin. "Kaikki pyöreä ei ole samaa. Kysy. Nuuhki rauhassa. Katso kunnolla."

Nappi huokaisi. "Olisi pitänyt nuuhkia pidempään. Olisi pitänyt kysyä," hän sanoi hiljaa. Hän lepäsi, kunnes vatsan murina muuttui tyyneksi. Aika kului, ja aurinko nousi korkeammalle.

Iltapäivällä Nappi nousi varovasti. Hän käveli hitaasti rantaviivaa pitkin. Hiekassa oli toinen pyöreä asia. Harmaa, sileä kivi. Se näytti taas vähän munalta.

Nappi pysähtyi. Hän nuuhki pitkään. Nuuh. Nuuh. Hän tökkäsi sitä hellästi tassulla. Kops. Kops. Hän katsoi lokkia, joka istui paalun päässä.

"Mikä tämä on?" Nappi kysyi.

"Se on kivi," lokki nauroi ystävällisesti. "Hyvä, että kysyit. Sitä ei syödä."

Nappi hymyili koiran hymyä. Hänen vatsansa oli hiljaa. Juuri silloin rannalle tuli kalastajan lapsi. "Hei, Nappi!" lapsi sanoi. "Tässä sinulle oikea herkku: pieni pala leipää ja keitetty muna." Lapsi asetti pienen lautasen hiekalle.

Nappi istui kauniisti ja nuuhki munaa pitkään. Se tuoksui tutulta ja hyvältä. Sitten hän söi hitaasti. Ei hotkien. Pieni pala kerrallaan. "Nam," hän sanoi tyytyväisenä.

Lokki taputti siipiään. "Noin juuri! Ensin katso, sitten maista."

Kun aurinko alkoi laskea ja taivas värjäytyi persikan ja kullan sävyihin, Nappi makasi rantahiekalla ja kuunteli aaltoja. Hän muisti osterin ja oman kiireensä. Hän muisti myös uuden taidon: odottaa, tarkistaa, kysyä.

Ja siitä päivästä lähtien Nappi muisti aina: kaikki pyöreä ei ole kananmuna. Ensin nuuhki, sitten nappaise. Silloin vatsa kiittää, ja häntä heiluu taas.