Olipa kerran kolme väsynyttä sotilasta. He olivat kävelleet kauas, peltojen yli ja metsien läpi. Heidän kenkänsä olivat kuluneet ja heidän vatsansa kurisivat. Kun aurinko alkoi laskea, he näkivät kylän. "Ehkä siellä on ruokaa", sanoi ensimmäinen sotilas. "Ja lämmin nurkka levätä", sanoi toinen. "Me kysytään kohteliaasti", sanoi kolmas.

Kylässä oli hiljaista. Kun sotilaat koputtivat oviin, ihmiset kurkistivat ulos mutta pudistivat päitään. "Meillä ei ole mitään annettavaa", sanoi vanha nainen ja veti oven kiinni. "Sato oli pieni", mutisi setä. Lapset piiloutuivat verhojen taakse. Totuus oli, että kyläläisillä oli vähän kaikkea, mutta he pelkäsivät, ettei se riittäisi. He piilottivat leivän arkkuihin, perunat sängyn alle ja pienen juustopalan hyllylle.

Sotilaat katsoivat toisiaan. He olivat yhä kohteliaita. "Sitten me tehdään kivisoppa", sanoi ensimmäinen sotilas iloisesti. "Kivisoppa?" kuiskasivat kyläläiset ovien takana. "Voiko kivisoppaa tehdä?" He hiipivät lähemmäs toria katsomaan.

"Me tarvitsemme vain suuren padan, vettä ja tulen", sanoi toinen sotilas. Pian esiin rullattiin suuri pata. Joku haki vettä kaivosta. Toinen sytytti tulen. Kolmas sotilas pesi kolme sileää kiveä ja laittoi ne varovasti veteen. He sekoittivat ja sekoittivat. Vesi kupli. Tuoksu oli vain lämmintä ja tyhjää, mutta sotilaat hymyilivät.

"Voi, mikä hieno kivisoppa tästä tulee", sanoi ensimmäinen sotilas ja maistoi. "Melkein täydellinen! Vain ripaus suolaa tekisi siitä vielä paremman." Pieni tyttö juoksi kotiin ja tuli takaisin pienessä pussissa suolaa. Hän kaatoi vähän, ja kaikki katselivat, kun sotilas sekoitti.

"Kuvitelkaa", sanoi toinen sotilas, "jos siellä olisi porkkana tai kaksi. Porkkanat tekevät sopasta makean ja kauniin väriltään." Nainen tyhjenteli taskujaan. "Minulla on porkkanoita", hän sanoi. Ne leikattiin paloiksi ja liukuivat alas pataan. Se alkoi tuoksua hyvältä.

"Kaali tekee sopasta vahvaa", sanoi kolmas sotilas. "Ja perunat tekevät vatsan iloiseksi ja täydeksi." Sitten tuli poika, jolla oli pieni kaalipää, ja vanha mies tunsi vähän häpeää mutta toi esiin perunoita. Kaikki päätyi pataan. Joku huusi: "Minulla on sipuli!" ja toinen sanoi: "Tässä on palasia lihaa, joka jäi yli!" Ne lisättiin myös joukkoon. Nyt lämmin, hyvä tuoksu levisi koko torille. Kyläläiset hymyilivät varovasti. He melkein unohtivat, että he olivat pelänneet jakaa.

Sotilaat sekoittivat, maistoivat ja nyökkäsivät. "Mikä juhlallinen kivisoppa!" he sanoivat. "Se olisi vieläkin juhlallisempaa vähän leipää sivussa." Sitten lapset ryntäsivät pois ja hakivat pieniä leipäviipaleita. "Ja ehkä vähän juustoa?" kuiskasi joku. Täti tuli pienen juustopalan kanssa. Pian kulhot, lusikat ja penkit olivat ulkona.

Kun soppa oli valmis, he laittoivat padan torin keskelle. Kaikki saivat lusikallisen. "Tässä sinulle", sanoivat sotilaat. "Kivisoppaa kaikille!" Ensin he maistoivat varovasti. Sitten he hymyilivät leveästi. Soppa oli lämmintä, runsasta ja hyvää. He istuivat yhdessä, söivät ja nauroivat. Lapset kikattivat ja kylän vanhin kertoi tarinoita. Ne, jotka juuri olivat sanoneet "meillä ei ole mitään", huomasivat, että runsaasti riitti, kun kaikki jakoivat vähän.

Kun yö tuli, kyläläiset kiittivät sotilaita. "Minkä ihmeellisen sopan teitte kivistä!" he sanoivat. Ensimmäinen sotilas pesi kolme sileää kiveä ja työnsi ne takaisin taskuunsa. "Nämä kivet ovat hyviä omistaa", hän sanoi ja iski silmää. Toinen sotilas hymyili. "Mutta paras asia sopassa oli kaikki, mitä jakoitte." Kolmas nyökkäsi. "Kun kaikki antavat vähän, se riittää kaikille."

Seuraavana aamuna kyläläiset vilkuttivat hyvästit. Sotilaat kävelivät eteenpäin, vatsat täynnä ja sydämet lämpiminä. Ja kylässä kaikki muistivat, miten soppa kivistä muuttui juhlaksi, vain koska kaikki auttoivat toisiaan.