Kissa ja linnut

Aamukaste kimalteli lintutarhan verkossa. Pienet varpuset sirisivät, peipposet harjoittelivat kevätlaulua ja punarinta kieppui rohkeasti puun oksalla. Yhtenä päivänä linnut kuitenkin kuiskuttelivat: muutama oli niiskuttanut ja jokin kylmä tuuli oli käynyt siipien läpi. Sana levisi: “Linnut ovat vähän kipeitä.”

Aidan takana hiipi kissa. Se oli sileä, harmaaraidallinen ja sen viikset väpättivät. Kissa rakasti linnunlaulua… aivan omalla tavallaan. Kun se kuuli huhun sairastelusta, sen silmät välähtivät. “Nyt minä pääsen sisään!” se hihkui mielessään. Kissa veti ylleen valkoisen liinan kuin lääkärintakin, sitoi kaulaansa sinisen huivin ja nappasi pienen lääkärilaukun. Se koputti lintutarhan portille hyvin pehmeällä äänellä.

“Hyvät potilaat,” kissa maukui hunajaisesti. “Tohtori Viiksinen on tullut. Minulla on lääkettä yskään, rohinaa varten ja laulun kadottaneille äänille. Avaa portti vain pikkuisen, niin tutkin jokaisen siiven ja pienen nokan.”

Linnut kurkistivat varovasti verkon läpi. Varpusäiti supatti: “Se on kissa!” Peipponen kuiskasi: “Mutta sillä on valkoinen takki!” Sinitiainen kallisti päätään: “Ja ystävällinen ääni…”

Silloin vanha viisas varis rapsutti päätään ja raakkui matalalla äänellä: “Takki ei peitä tassuja. Katsokaa kynsiä. Hymy ei piilota hampaita.”

Kissa nosti käpälänsä korkealle ja hymyili isosti. “Katsokaapas, minulla on myös mittanauha, aivan oikeaa tohtoritavaraa! Voin mitata jokaisen sulan, ettei tule vetoa. Ja tässä on siirappia, makeaa ja hyvää,” se kehräsi ja kilisti pientä pulloa.

“Kiitos, tohtori,” piippasi punarinta kohteliaasti, “mutta meillä on omat lääkkeet. Aurinko lämmittää, pesä pehmentää ja lämmin laulu auttaa.”

“Ei se riitä,” kissa maukui kiireesti. “Minä vain vilkaisen. Ihan vähän raotan porttia, hyvä pieni potilas. Yksi pieni raotus, yksi pieni tohtorin katse!” Kissa nousi takatassuilleen, ja sen häntä vispasi malttamattomana.

Varis ravisti päätään. “Linnut,” se sanoi tyynesti, “kuunnelkaa sydäntänne. Kun jokin tuntuu väärältä, pysykää turvassa. Jos tohtori todella toivoisi meille hyvää, hän ei pyytäisi porttia auki.”

Sinitiainen rohkaistui. “Meidän paras lääkkeemme on lepo. Me parannumme, kun sinä lähdet,” se visersi kirkkaasti.

Kissa räpäytti silmiään. “Mitä?”

Pienet linnut vastasivat yhdessä, kuin kuoro: “Me voimme hyvin. Ja voimme vielä paremmin, kun pysyt poissa portiltamme.”

Kissan korvat lörpöttivät hetken. Se yritti vielä hymyillä, mutta sen hymyssä vilkkui teräviä hampaita. Linnut eivät liikahtaneetkaan. Ei yksikään siipi rapissut kohti porttia. Ei yksikään nokka kurkottanut raosta. Ne pysyivät yhdessä, pesissä ja oksilla, turvallisina.

Lopulta kissa huokaisi. Sen takki rypistyi ja huivi valahti. “No, jos ette tarvitse apua…” se mutisi ja liukui hiljaa pois, varjojen mukana, pitkin puutarhan polkua.

Aurinko nousi korkeammalle. Variksen tumma nauru muuttui iloiseksi raakunnaksi, peipponen pyöräytti sävelensä ja varpusäiti peitteli poikaset lämpimään höyhenpeittoon. “Viisaus on hyvää lääkettä,” se heläytti. “Ja yhdessä olemme turvassa.”

Sinä iltana linnut joivat kastepisaroista tehtyä teetä, silittivät sulkiaan sileiksi ja lauloivat hiljaa iltalaulun. Ja jos joku joskus taas koputtaa porttiin ja puhuu liian pehmeästi, ne muistavat: kaunis takki ei tee ystävää, eikä hymy muuta tassuja siiviksi.

Siitä pitäen lintutarhassa kasvoi rohkea rauha. Laulu soi, ja portti pysyi kiinni niiltä, joiden viikset paljastivat toisenlaisen aikomuksen.