Kertomus Benjamin Kanista

Eräänä lempeänä aamuna Benjamin Kani loikki pitkin kujaa, jonka varrella tuoksui timjami ja märkä sammal. Hän kuuli pienen niiskahduksen. Pensaan alla istui serkku, Pikku-Petteri, korvat alhaalla ja nenä punaisena.

“Voi, Petteri! Missä on takkisi ja kenkäsi?” Benjamin kysyi.

“Herra McGregorin puutarhassa,” Petteri kuiskasi. “Ne jäivät sinne.”

Benjaminin silmät kipinöivät. “Sitten haetaan ne takaisin. Minä tiedän salareitin.” Hän oikaisi liivinsä ja ojensi tassun. Petteri tarttui siihen varovasti, ja yhdessä he loikkivat kohti puutarhaa.

Portti oli lukossa, mutta Benjamin tiesi matalan kuopan kiven alla. He sujahtivat sisään kuin varjot. Puutarha oli hiljainen. Rouva ja herra McGregor olivat torilla, ja aurinko lämmitti käyriä kaalia. Vain raidallinen kissa nukkui polulla, häntä hitaasti keikahtaen.

“Hiljaa,” Benjamin kuiskasi. He kulkivat varjoa myöten, perunapenkit ja sipulirivit hiipivät heidän ohitseen. Puutarhan keskellä seisoi variksenpelätin, yllään pieni sininen takki ja pienet kengät naruilla. Petterin silmät suurenivat.

Benjamin kiipesi ylös kääntyneen kukkaruukun ja haravan varren kautta. Hän solmi narut auki, pudotti takin ja kengät alas. Petteri puki ne, ja messinkiset napit kilahtivat hiljaa. Hän suoristui aivan kuin olisi saanut rohkeutensa takaisin.

“Äidille sipuleita,” Benjamin sanoi, ja veti esiin punaisen nenäliinan. He poimivat makeita, pieniä sipuleita ja sitoivat nenäliinan kulmat tiukalle nyörille.

Silloin kissa avasi silmänsä. Se venytteli pitkään, haukotteli leveästi ja tassutteli lähemmäs. Benjamin ja Petteri katsahtivat toisiinsa. “Kori!” Benjamin sihahti. He juoksivat suuren puutarhakorin luo, kääntivät sen ympäri ja sujahtivat sisään. Kori kumahti maahan juuri kun kissa tuli paikalle.

Kissa istahti korin päälle, pehmeästi mutta painavasti. Sen kurina kehräsi kuin pieni moottori. Korin alla oli hämärää ja lämpöistä. “Se lähtee pian,” Benjamin kuiskasi. He odottivat. Hetket venyivät pitkiksi kuin porkkanat. Kuului vain kissan kehräys ja kaukainen mehiläisten surina.

Aika kului. Petteri pyyhkäisi nenäänsä. “Tahtoisin jo kotiin,” hän sanoi hiljaa.

Samassa kuului kevyttä askelta ja kopautus kiveä vasten. “Benjamin! Missä sinä olet?” Tämä ääni oli tuttu: Benjaminin isä, Vanhaherra Bouncer, joka osasi lukea puutarhan jälkiä kuin karttaa.

Vanhaherra Bouncer näki korin ja kissan, ja hänen viiksensä värähtivät. Hän nosti varovasti korin reunaa ja viuhautti kevyesti pajuvarvulla ilmaa. Kissa hätkähti, hyppäsi ylös ja loikkasi muurin yli niin notkeasti kuin kissat tekevät, eikä kukaan satuttanut ketään.

Kori nousi, ja kaksi pientä kania puhalsi helpotuksesta. “Kotiin nyt,” Vanhaherra Bouncer sanoi, lempeä mutta luja. Hän antoi Benjaminille napakat moitteet salaretkestä ja pudisti päätään: “Rohkeus tarvitsee myös järkeä.”

He lähtivät yhdessä. Benjamin kantoi punaisen nenäliinan, jossa sipulit helisivät pehmeästi, ja Petteri nappasi takkinsa liepeestä kiinni, kengännauhat tiukasti solmittuina. Muurin varjossa timjami tuoksui jälleen.

Kotona Petterin äiti ilahtui, kun näki takin ja pienet kengät. “Voi, Petteri,” hän kuiskasi ja halasi. Sipulit päätyivät pataan, ja lämmin sipuliliemi höyrysi kulhossa. Se kutitteli nenää ja lämmitti varpaita asti.

Illalla, kun tähdet syttyivät, Benjamin istui kotikolonsa suulla. “Se oli seikkailu,” hän sanoi ja hymyili. “Mutta parasta oli palata.” Petteri nyökkäsi. Hän silitti takkinsa nappeja. He molemmat tiesivät nyt: puutarhat ovat kauniita, kissat uteliaita, ja rohkeus on parasta, kun se kulkee käsi kädessä varovaisuuden kanssa.