Kaupunkihiiri ja maahiiri

Pellon reunassa, kivenkolossa, asui maahiiri. Sen koti oli pehmeä ja lämmin. Tuuli kuiskasi viljapellossa ja tähdet syttyivät iltaisin kuin pienet lyhdyt.

Eräänä päivänä ovelle kipitti serkku. Hän oli kaupunkihiiri. Hänellä oli pieni reppu, kiiltävät viikset ja nopea askel. Hän tuoksui kadulle, leipomolle ja seikkailulle.

Tervetuloa, serkku, piippasi maahiiri. Minulla on marjoja, pähkinöitä ja ruisleipää.

Maistuvaa, sanoi kaupunkihiiri kohteliaasti. Hän mutusti mustikan, rapsautti pähkinän ja nuuhkaisi leipää. Mutta hän vilkuili ympärilleen. Täällä on hiljaista. Haluaisitko nähdä minun kaupunkini?

Maahiirin silmät pyöristyivät. Kaupungin? Kuulostaa jännittävältä.

He söivät vatsansa sopivan täyteen ja lähtivät matkaan. He juoksivat ojanreunaa pitkin, pujahdittivat aitan alle ja ylittivät sillan, jossa vesi liplatti kuin laulu. Kun aurinko laski, he näkivät kaukaa valoja. Ne vilkkuivat kuin tähdet maan päällä.

Tässä on kotini, kuiskasi kaupunkihiiri ylpeänä. He luikertelivat kerrostalon seinänraoasta sisään ja kiipesivät kuin pienet kiipeilijät läpi putkien ja kolojen, kunnes pääsivät suureen keittiöön. Talon väki nukkui. Katuvalo piirsi lattialle keltaisia ruutuja.

Katsopa tätä pöytää, sanoi kaupunkihiiri. Siinä oli juustonmuruja, keksinpalasia, omenankuoria ja jopa pieni pala pizzaa. Kaikki tuoksui herkulliselta.

Vau, huokasi maahiiri. He kiipesivät tuolin jalkaa pitkin pöydälle. He maistoivat varovasti. Juusto suli suussa, keksit rapsahtivat ja pizza oli lämmin vieläkin. Maahiirin vatsassa kutitti iloinen olo.

Sitten keittiöön humisi outo ääni. Wuuuuuuh! Lattian alle ilmestyi varjo. Pörisevä imuri! Kaupunkihiiri nykäisi serkkua hännästä. Piiloon nyt!

He livahtivat nopeasti leivänpaahtimen taakse. Imuri syöksi pöydän alle ja söi pikkumurusia. Maahiirin sydän hakkasi nopeaa rytmiä. Kun ääni vaimeni, kaupunkihiiri kurkisti varovasti.

Ei hätää. Palaa pöytään, hän supatti. Tämä on ihan tavallista.

He jatkoivat juhlaa. Silloin oven takaa kuului pehmeä tassutus. Silmät kiilsivät hämärässä. Kissa! Se liukui hiljaa kuin varjo. Maahiiri jähmettyi. Kaupunkihiiri viittasi. Juostaan!

He syöksyivät pöytäliinan reunaa pitkin ja suhahtivat kaapin alle. Kissan tassu kurottui perään, mutta se ei mahtunut koloon. Kissa naukaisi, häntä viuhui ja se lähti. Keittiön hiljaisuus palasi, mutta maahiirin korvissa humisi vielä.

Kaupunkihiiri hymyili rohkaisevasti. Näitkö? Meillä on monta piilopaikkaa. Tule, otetaan vielä kakkumurunen.

Maahiiri pudisteli päätään. Hän maistoi suussaan edelleen mustikan ja ruisleivän. Hän muisti pellon tuulen ja oman pehmoisen pesänsä.

Serkku, hän sanoi lempeästi. Kiitos juhlista. Ne olivat suuret ja kirkkaat. Mutta sydämeni tykkää pienistä ja hiljaisista asioista. Minä taidan palata kotiin.

Kaupunkihiiri nyökkäsi. Hän oli hetken surullinen, mutta ymmärsi. Hän saatteli maahiirin ulko-ovelle. Katuvalot välkkyivät, ja yöbussi tuhahti kadulla kuin iso kissa. He halasivat.

Tule joskus uudelleen, sanoi kaupunkihiiri. Minäkin tulen taas pellolle.

Maahiiri juoksi pitkin tuttua polkua. Aamu alkoi sarastaa. Kastepisarat kimmelsivät kuin pienet helmet. Kun hän pääsi kotiin, hän söi pienen palan ruisleipää ja yhden makean marjan. Keho oli rauhallinen. Mieli oli keveä.

Hän kuiskasi itselleen: Parempi pieni pala leipää rauhassa kuin suuri juhla pelon kanssa.

Ja niin kaksi serkkua pysyivät ystävinä. Toinen rakasti kaupungin valoja, toinen pellon hiljaisuutta. Kumpikin tiesi, missä sydän tuntui kotona.