Kaunotar ja Hirviö

Pienessä satamakaupungissa eli kauppias, jolla oli kolme tytärtä. Vanhimmat unelmoivat kimaltelevista juhlista ja uusista hatuista, mutta nuorin, jota kaikki kutsuivat Kaunottareksi, rakasti lukemista, puutarhan hoitoa ja ystävällisyyttä. Kaunotar uskoi, että kaunein asia maailmassa oli hyvä sydän.

Eräänä syksynä kauppias menetti melkein kaiken myrskyissä. Perhe muutti maalle pieneen taloon. He tekivät töitä yhdessä, ja vaikka elämä oli vaatimattomampaa, Kaunotar lauloi tiskatessaan ja kertoi isälleen tarinoita iltaisin. Kun kauppias kuuli, että yksi hänen laivoistaan oli ehkä selvinnyt, hän päätti matkustaa satamaan. "Mitä toisin teille, lapseni?" hän kysyi. Vanhimmat toivoivat koruja ja hienoja kankaita. Kaunotar hymyili. "Jos löydät, tuo minulle yksi tuoksuva ruusu."

Matkalla takaisin kotiin kauppias eksyi lumimyrskyyn. Hän löysi portin valtavalle linnalle, jossa paloi valoja ja pöydällä odotti höyryävä ateria. Kukaan ei näkynyt, mutta näkymättömät palvelijat näyttivät huolehtineen kaikesta. Kiitollisena kauppias söi, lämmitteki ja aikoi kiittää isäntää. Linnan puutarhassa hän huomasi ruusupensaan täynnä täydellisiä, punaisia kukkia. Hän muisti tyttärensä toiveen ja poimi varovasti yhden.

Silloin varjoista astui esiin olento, valtava ja karvainen, silmissään surullinen tuli. "Sinä otit ruusun ilman lupaa", Hirviö sanoi matalalla äänellä. Kauppias vapisi. "Se oli tyttärelleni... En tarkoittanut pahaa." Hirviö huokaisi. "En kaipaa rikkautta. Haluan vain, että joku tulee tänne vieraakseni – omasta tahdostaan. Vie tämä sormus. Jos joku suostuu tulemaan, kierrä sormus ja toivo, niin hän siirtyy linnaani. Jos kukaan ei tule, palaa sinä itse viikon kuluttua."

Kauppias palasi kotiin ja kertoi kaiken. Vanhimmat säikähtivät ja syyttivät ruusua. Kaunotar laski kätensä isänsä kädelle. "Sinä et palaa yksin. Minä tulen – omasta tahdostani. Minä toivoin ruusun. Minä olen myös utelias: kuka on olento, joka kattaa pöydän eksyneelle?" Hän kiersi sormuksen ja toivoi.

Hetkessä Kaunotar seisoi linnan suuressa salissa. Hirviö kumarsi kömpelösti. "Tervetuloa. Tämä on kotisi niin kauan kuin haluat." Kaunotar huomasi kirjaston, joka tuoksui vanhalta paperilta ja seikkailulta, valoisat huoneet ja puutarhan, jossa ruusut kukkivat talvellakin. Näkymättömät palvelijat toivat teetä ja pehmeän peiton. Hirviö oli kömpelö, mutta aina kohtelias. Iltaisin he söivät yhdessä ja juttelivat. Kaunotar kertoi kirjoista ja tarhoista, Hirviö kuunteli tarkkaan.

Eräänä iltana Hirviö rohkaisi mielensä. "Kaunotar... suostuisitko olemaan ystäväni?" Kaunotar hymyili. "Olenhan jo. Ystävyys alkaa siitä, että kuuntelee." Hirviön hartiat rentoutuivat. Siitä lähtien he kävelivät puutarhassa ja pelasivat arvoituksia. Kaunotar huomasi, että vaikka Hirviö näytti pelottavalta, hän oli kärsivällinen, lempeä ja haavoittunut yksinäisyydestä.

Aikaa kului. Kaunotar alkoi kaivata isäänsä. Hirviö vei hänet huoneeseen, jossa oli taikapeili. "Tällä näet ne, joita rakastat. Ja jos haluat vierailla, käytä sormusta kuten ennen. Lupaa vain palata viikon kuluessa." Peilissä isä näytti väsyneeltä ja kalpealta. "Minä menen", Kaunotar sanoi. "Ja minä palaan. Lupaan."

Kotona isä ilostui, ja Kaunotar hoiti hänet terveeksi. Vanhimmat sisaret kuuntelivat kateellisina kertomuksia linnasta ja ystävällisestä Hirviöstä. Päivät kuluivat nopeasti, ja viikko venyi. Eräänä yönä Kaunotar näki unessa puutarhan ja Hirviön makaamassa ruusujen keskellä, liikkumatta. Sydän jyskyttäen hän kiersi sormusta: "Viekää minut takaisin nyt!"

Hän ilmestyi puutarhaan. Hirviö oli heikko ja kalpea, kuin toivo olisi valunut hänestä pois. "Olen pahoillani", Kaunotar kuiskasi, polvistui ja tarttui hänen käteensä. "Minä viivyin, en siksi etten välittäisi, vaan koska jäähyväiset ovat vaikeita. Sinä et ole hirviö. Sinä olet ystäväni. Elä, olethan kiltti. Tarvitsen sinua." Kaunottaren kyynel putosi ruusulle.

Ilma värisi kuin kesäkuumuudessa. Valo kiersi Hirviötä, ja karhea turkki suli pois kuin pimeys aamussa. Kaunottaren edessä seisoi nuori prinssi, hämmentyneenä, mutta hymyssä silmin. "Kirous..." hän sanoi. "Vuosia sitten minut muutettiin Hirviöksi, kun unohdin, mitä ystävyys merkitsee. Vain toisen vilpitön ystävyys ja välittäminen saattoivat murtaa taian. Sinä jaksoit nähdä sydämeeni."

Linna heräsi eloon: kello helähti, naurua kantautui käytäviltä ja näkymättömät palvelijat saivat jälleen muotonsa. Kaunotar kirjoitti isälleen ja sisarilleen, että he olivat tervetulleita linnaan vieraiksi milloin vain. Sisarukset oppivat, että kateus tekee sydämen raskaaksi, mutta ystävällisyys keventää kaiken.

Kaunotar ja prinssi eivät kiirehtineet. He jatkoivat iltakävelyitä, juttelivat tuntikausia kirjastoissa ja rakensivat linnasta paikan, jossa jokainen oli tervetullut. He päättivät jakaa elämänsä ystävyyden, luottamuksen ja lempeyden varaan. Ja ruusut kukkivat siitä lähtien entistäkin runsaammin, muistuttaen kaikkia, että todellinen kauneus näkyy teoissa ja sanoissa – ja että jokaisen sisällä asuu enemmän kuin ensisilmäyksellä näkee.