Karhu ja mehiläiset

Oli lämmin kesäpäivä. Metsä tuoksui kuuselta, kukilta ja vähän myös joltakin makealta. Karhun nenä värisi. “Mmm, hunajaa”, karhu mutisi ja seurasi tuoksua polkua pitkin.

Polun päässä kasvoi vanha ontto puu. Sen kyljessä oli pieni pyöreä reikä, ja reiästä kuului surinaa: surrr, surrr. Mehiläiset lensivät sisään ja ulos kuin pienet kultaiset nuolet. Ne kantoivat siivissään kukkien pölyä ja tekivät ahkerasti työtä.

Karhu istui kannolle ja katseli. “Vain pikkuinen maistiainen”, hän kuiskasi itselleen. Hän kurkotti tassunsa varovasti kohti reikää. Reunalla kimalteli hunajanpisara. Se näytti niin suloiselta ja pehmeältä kuin auringonvalo.

Samassa yksi mehiläinen palasi kotiin. Se näki suuren karhun kuonon ja tahmean tassun liian lähellä pesää. “Bzz!” Mehiläinen pyörähti ympäri ja pisti karhua kuonoon. “Au!” karhu huudahti ja hypähti taaksepäin. Kuonoa nipisteli ja kirveli.

Karhun sisällä kupliva kiukku heräsi. “Yksi pieni pisto!” hän murisi. “Se oli ilkeää!” Kiukku nousi kuin ukkospilvi. Läisk! Karhu läimäytti isolla tassullaan puun kylkeä.

Voi, mikä virhe! Ontto puu tärähti. Pesä värähti. Ja ulos tulvi kokonainen suriseva pilvi. Surr, surr, surr! Kymmenet, sadat pienet mehiläiset syöksyivät kuin pieni myrsky. “Voi ei!” karhu henkäisi. “Juokse!”

Karhu loikki polkua pitkin, yli kivien ja juurien. Surina seurasi perässä. Kun lampi välähti puiden välistä, karhu ei epäröinyt. Molskis! Hän hyppäsi veteen ja sukelti syvälle. Ylhäällä mehiläiset pörräsivät pinnan yllä. Karhu piti hengitystä ja piiloutui leveän lumpeenlehden alle. Vesi oli viileää ja hiljaista.

Hetken kuluttua surina heikkeni. Mehiläiset palasivat takaisin kotiinsa korjaamaan pesää ja jatkamaan työtään. Karhu nosti varovasti päänsä vedestä. Plumps, plumps, pisarat putosivat kuonolta. Hän oli märkä, tahmea ja vähän nolostunut.

Karhu nousi rannalle ja ravisteli turkkiaan. “Huh. Yksi pisto ei ollut maailmanloppu”, hän sanoi hiljaa. “Mutta kun suutuin, sain monta pistoa lisää.” Hän silitteli kuonoaan. Se tuntui paremmalta, kun hän puhalsi: pffff, pffff. “Kun kiukku tulee, minä hengitän ensin. Sisään… neljäen… ja ulos. Sitten päätän viisaammin.”

Seuraavana aamuna karhu palasi puulle, mutta pysähtyi kauas. Hän kantoi mukanaan pienen kimpun niittykukkia. “Anteeksi, mehiläiset”, hän sanoi lempeästi ja laski kukat maahan. “Te vain suojelitte kotianne. Minä olin ahne.” Mehiläiset pörräsivät omissa puuhissaan. Ne eivät välittäneet karhusta, kun hän pysyi kaukana.

Karhu istui aurinkoon, löysi mustikkamättään ja söi marjoja siniset viikset huulillaan. Hän katseli, kuinka mehiläiset tanssivat ilmassa kuin pienet kultaiset kellot. Surrr, surrr, surrr – ei enää myrskynä, vaan lempeänä lauluna metsän yllä.

Ja siitä päivästä lähtien, kun karhua nipisti tai harmitti, hän muisti lammen ja lumpeenlehden. Hän hengitti syvään, laski rauhassa ja valitsi pehmeämmän tassun. Makea hunaja odotti aikanaan kukissa, ja mehiläisten koti sai olla turvassa.

Niin karhu oppi: joskus on viisaampaa sietää pikku harmi hiljaa kuin herättää iso surina.