Kampurajalka-Rasmus

Pienen metsäkylän laidalla, punaisen tuvan kuistin alla, asui Rasmus äitinsä kanssa. Toisessa jalassa hänellä oli kampurapoloinen, joka teki kävelystä vinon ja hitaan. Rasmus tukeutui sauvaan, mutta hänen katseensa oli suora ja lempeä. Hän osasi kuunnella tuulta ja jutella vasikoille, eikä yksikään lintu pelännyt hänen käsiään.

Kylän lapset olivat joskus erilaisia kuin sydän toivoisi. He juoksivat Rasmuksen ohi, nauroivat ja huusivat: “Hidas-Rasmus, tule kiinni!” Rasmus puri huultaan ja antoi naurun mennä ohitse kuin sateen. Illalla äiti silitti hänen hiuksiaan. “Muista, poikani,” äiti sanoi, “sydän voi juosta nopeammin kuin jalat. Se, joka kantaa toista, on aina nopea.” Rasmus nyökkäsi. Hän kantoi vettä naapureille, haki karanneet kanat ja teki kepeillään pieniä puuhevosia lapsille, jotka uskalsivat pyytää anteeksi.

Eräänä kirkkaana talvipäivänä koko kylä lähti järvelle. Jää lauloi sinistä lauluaan, ja kartanon pieni tytär, valkoisessa turkissa kuin lumipallo, ajeli kelkalla isänsä väkeä kohti markkinoita. Hevonen hirnahti, vauhti kiihtyi, ja kelkka luisui lähemmäs ohutta, tummaa jäätä lahdelmassa. “Pois sieltä!” huudettiin myöhään. Jää ritisi, ja hetkessä tyttö luiskahti railoon. Hiljaisuus, sitten huuto.

Väki pysähtyi rannan kovalle kohdalle. “Jää ei kanna!” joku varoitti. Rasmus näki vain pienet kädet, jotka tarrautuivat jään reunaan. Hän muisti äidin sanat, ja sauva keveni kädessä. “Leveästi, vatsallaan,” hän ajatteli, kuten oli kuullut metsästäjien neuvoneen. Rasmus heittäytyi hangelle, levitti takkinsa eteensä kuin pienen veneen ja ryömi, kyynärpää kyynärpään edelle. Hän sitoi kaulaliinansa sauvan päähän ja kurotti. “Tartu tähän!” Rasmus huusi. Tytön sormet olivat jäiset, mutta ne löysivät villan. Jää lauloi säröään. Rasmus tunsi kylmän nousevan hihoihin, mutta kylän väki teki ihmisketjun hänen taakseen: käsistä käsiin, olkapää olkapäähän. “Vedä!” Rasmus kuiskasi – ja he vetivät.

Tyttö kömpi syliin, kevyt ja vapiseva. Rasmus työnsi häntä kohti kovaa jäätä, kunnes vahvat kädet nostivat molemmat turvaan. Joku kietoi Rasmuksen päälle huovan, joku kaatoi hänen kämmenilleen lämmintä juomaa. Kartanonherra kumartui hänen puoleensa. “Poika,” hän sanoi hiljaa, “mitä toivoisit palkaksi?” Rasmus vilkaisi äitiä, joka juoksi pitkin rantaa kyyneleet poskilla. “Toivon,” Rasmus sanoi, “että voisin joskus kävellä äidin rinnalla ilman sauvaa.”

Parin viikon päästä kartanon portille pysähtyi reki, jonka kyydissä istui kaupungista tullut tohtori. Hän tutki Rasmuksen jalan, pudisti päätään, mutta hymyili: “Se on vaikea, muttei mahdoton. Tarvitaan aikaa, lastoja, kintaita ja kärsivällisyyttä.” Niin alkoi hidas ihme. Päivät täyttyivät harjoituksista ja öiden hiljaiset tunnit kuluivat jalan uinumista kuunnellen. Rasmus puri hammasta ja laski tähtiä ikkunasta. Keväällä hän seisoi ensimmäistä kertaa ilman sauvaa. Se sattui, mutta taivas oli sininen ja maa tuoksui uudelta. Syksyyn mennessä hän käveli – vielä kömpelösti, mutta varmasti. Talven tullen hän juoksi pienen matkan ja nauroi ääneen.

Kylä muuttui, eikä se ollut pelkkää jalan suoristumista. Lapset, jotka ennen nauroivat, oppivat sanomaan: “Anteeksi.” Rasmus ei koskaan unohtanut, miltä maailma näyttää matalalta hangelta. Hän auttoi toisia nousemaan – kelkasta, ojasta, surusta. Kun pahin pilkkaaja putosi kerran ladossa heinän sekaan ja satutti kätensä, Rasmus oli ensimmäinen, joka ehti paikalle. “Tartu tähän,” hän sanoi, ja ojensi käden. Siitä lähtien he kävelivät samaa polkua kotiin, toinen hitaammin, toinen odottaen.

Kartanon pieni tyttö kävi tuvalle tuomaan kiitoksia: kirjan, jossa oli sininen nauha, ja pussillisen siemeniä. “Kylvä nämä, kun maa lämpenee,” hän pyysi. Kesällä Rasmuksen pihan reunaan nousi kukkia, jotka kääntyivät valoon, vaikka varjo koitti. Äiti sanoi: “Niin tekee sinunkin sydämesi.” Ja kylässä kerrottiin yhä uudelleen tarina pojasta, jonka jalka oli vino mutta jonka rohkeus oli suora. Kaikki muistivat, että rohkein ei aina juokse kovimmin, vaan hän, joka ei jätä toista jäähän yksin.