Kalastaja ja pikkukala

Aamu nousi merenlahden ylle. Vesi oli sileä kuin peili, ja lokit huutelivat kaukana. Kalastaja souti pienen veneensä hiljaa, etteivät laineet heräisi. Hänen korinsa oli tyhjä, mutta mieli oli rauhallinen.

Kalastaja heitti siiman veteen ja kuunteli. Meri kohisi kevyesti, aivan kuin se olisi kuiskinut. Hetken kuluttua siima nytkähti. Ei voimakkaasti, vaan ihan varovasti, kuin joku olisi koputtanut ohuesti.

Kalastaja veti siimaa varoen. Koukun päässä välkehti pikkukala. Se oli hopeinen ja sinertävä, ja sen suomut kimaltelivat kuin auringon kipinät. Se räpytteli pyrstöään ja katsoi kalastajaa kirkkailla, uteliailla silmillään.

Silloin tapahtui jotakin merellistä ja ihmeellistä. Pikkukala avasi suunsa ja puhui selkeällä, kirkkaalla äänellä.

– Hyvä kalastaja, minä olen vielä pieni. Laske minut takaisin, niin kasvan suureksi. Kun olen isompi, olen sinulle parempi saalis.

Kalastaja katseli pientä hopeista ystävää pitkään. Hän mietti hiljaa. Vene keinahteli. Tuuli silitti poskea. Kotona odotti lämmin liesi ja pieni kulho, johon sopisi vaikka yksikin kala.

– Pikkukala, sanoi kalastaja lempeästi. – Minä kuulen pyyntösi. Mutta tiedätkö, meri on arvaamaton ja huominen on salaisuus. En voi olla varma, että löydän sinut uudestaan, enkä tiedä, mitä tuuli tuo. Tänään minulla on tyhjä kori ja nälkäinen vatsani kuiskii.

Pikkukala välähti valossa ja räpytteli taas.

– Jos päästät minut, minä uin kauas ja kasvan. Sitten olen varmasti suurempi kuin tänään.

Kalastaja nyökkäsi mietteliäänä. Hänen sydämessään oli pehmeyttä, mutta myös tietoa arjesta. Hän muisti, miten joskus suuret lupaukset katoavat horisonttiin kuin sumu.

– Varma pieni on parempi kuin suuri ehkä, kalastaja sanoi hiljaa. – Niin meri on minulle opettanut.

Hän laski pikkukalan varovasti koriin, ettei se satuttaisi itseään. Sitten hän kiitti merta kuiskaten:

– Kiitos, vanha meri, että pidät meistä huolta.

Kalastaja souti rantaan. Lokit tanssivat ilmassa ja hiekka narskui veneen laidan alla. Kotona pieni tuli rätisi liedessä. Kalastaja valmisti lempeän keiton, johon hän lisäsi perunaa, tilliä ja sen ainoan pikkukalan. Tuoksu täytti pienen tuvan.

Hän söi rauhallisesti. Keitto lämmitti vatsaa ja mieltä. Kalastaja ajatteli pientä hopeista kalaa ja meren kuisketta. Hän ei ollut ilkeä tai ahne, vain viisas omalla tavallaan. Hän tiesi, että elämä kulkee pienin askelin, ja että joskus yksi varma lusikallinen riittää koko päivälle.

Illalla kalastaja astui vielä rantaan. Taivas hehkui ruusunpunaisena, ja ensimmäinen tähti heräsi. Vesi sipisi kivillä.

– Huomenna, meri, kalastaja sanoi. – Huomenna heitän siiman uudelleen. Jos saan kovin pieniä, yritän päästää osan kasvamaan. Otan vain sen, mitä tarvitsen.

Meri kohisi kuin hyväksyen. Aallot rullasivat pehmeinä ja vetivät päivän hiljaa mukaansa.

Seuraavana aamuna kalastaja souti taas. Hän heitti siiman ja kuunteli. Joskus saalis oli pieni, joskus ei tullut mitään. Mutta aina, kun hän maistoi suolaista ilmaa ja näki auringon piirtävän kultaisia polkuja veteen, hän muisti pienen hopeisen kalan ja oman päätöksensä: arvostaa varmaa pientä tänään, ja luottaa siihen, että huominen kantaa omalla tavallaan.

Ja niin meri kuiskasi jokaiselle, joka pysähtyi kuuntelemaan: pienikin voi riittää, kun sydän on tyyni ja kädet tekevät työtä.

Ja vene keinui, ja tarina jäi aaltoihin välkkymään kuin pikkukalan suomut.