Kalastaja ja hänen vaimonsa

Aaltojen jatkuva hengitys kuului pienen mökin ikkunoista, kun kalastaja ja hänen vaimonsa elivät rannan hiekalla. Heillä oli vanha katto, jonka läpi tuuli joskus vihelsi, ja pata, jossa keitto porisi silloin kun kalaa riitti. Kalastaja oli lempeä ja tyytyväinen: meri antoi, meri otti. Vaimo oli nokkela ja tomera, mutta usein huokaisi: “Voi kunpa meillä olisi edes vähän parempaa.”

Eräänä aamuna kalastaja laski verkot ja sai niihin kampelan, joka sädehti kuin märkä hopea. Ennen kuin hän ehti nostaa kalaa veneeseen, kampela räpäytti kultaista silmäänsä ja puhui ihmisen äänellä: “Hyvä mies, älä vie minua pataan. Olen lumottu kampela, entinen prinssi. Jos päästät minut menemään, teen minkä voin auttaakseni sinua.”

Kalastaja hätkähti, mutta tointui nopeasti. “No, mene toki,” hän sanoi ja kumarsi vähän. “Meri on sinun kotisi.” Hän antoi kampelan sujahtaa takaisin veteen, ja vesi sulkeutui sen jälkeen aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Kun kalastaja kertoi illalla vaimolleen, tämä säpsähti pystyyn. “Sinä päästit taikakalan menemään etkä edes pyytänyt pientä apua? Mene heti rannalle ja pyydä meille parempi koti. Ei palatsia, ei ihmeitä. Vain lämmin, tiivis talo.”

Kalastaja halusi mieluummin jättää merelle rauhan, mutta rakasti vaimoaan ja lähti. Hän seisoi lahden mutaisessa hiekassa ja kutsui varovasti:

“Kampela, kampela, meren kultasilmä, nouse pinnalle, kuule pyytäjän ääni. Päästin sinut vapaaksi, auta meitä, jos tahtosi sallii.”

Meri välkähti vihertävänä, ja kampela pisti päänsä pintaan. “Mitä toivot, kalastaja?” se kysyi.

“Vaimoni pyytää, että saisimme paremman kodin,” kalastaja sanoi ujosti.

“Palaa kotiin,” sanoi kampela. “Se on jo tehty.”

Kalastaja kiirehti ja löysi mökin paikalla sievän pienen talon, jossa oli tiivis katto, kirkas ikkuna ja ovi, joka ei enää narissut. Vaimo hypähteli ilosta, mutta jo ennen iltaa hän katseli ikkunasta ulos ja mutisi: “Talohan on soma… mutta voisihan meillä olla oikea kivitalo ja puutarha.”

“Toivommeko vielä?” kalastaja epäröi. Meri oli jo tehnyt hyvän työn.

“Vain yksi kerta lisää,” vaimo vakuutti. “Sitten olen tyytyväinen.”

Kalastaja palasi rantaan. Taivas oli muuttunut harmaaksi, ja aallot löivät hieman kovemmin. Hän lausui:

“Kampela, kampela, meren kultasilmä, nouse pinnalle, kuule pyytäjän ääni. Päästin sinut vapaaksi, auta meitä, jos tahtosi sallii.”

Kampela ilmestyi jälleen. “Mitä nyt, kalastaja?”

“Vaimoni toivoo kivitaloa ja pientä puutarhaa.”

“Palaa kotiin,” sanoi kampela. “Se on jo tehty.”

Ja totta tosiaan: heidän kohdallaan kohosi suuri kivitalo, jonka takana kasvoi omenapuita ja herukkapensaita. Oli keittiö, jossa pata höyrysi, ja pöytä, joka ei keikkunut. Vaimo hymyili leveästi, mutta viikon kuluttua hymy hiipui. Hän seisoi portailla, katseli merelle ja sanoi: “Näetkö tuon horisontin? Minusta tuntuu, että minä kuulun sinne. Talot ovat taloja, mutta linnassa olisin oikea emäntä.”

“Linna?” kalastaja nielaisi. Meri hänen takanaan näytti synkemmältä. “Eikö tämä riitä?”

“Yksi pyyntö vielä,” vaimo intti. “Sitten varmasti.”

Rannalla tuuli jo vinkui. Kalastajan jalat upposivat kylmään mutaan. Hän kutsui, ja kampela nousi tummaa vettä halkoen.

“Vaimoni… haluaa linnan,” kalastaja sanoi, ja ääni katosi tuuleen.

“Palaa kotiin,” sanoi kampela. “Se on jo tehty.”

Nyt kivitalon paikalla kohosi linna, jossa oli torneja, porttikäytävä ja sali, jonka lattia kiilsi kuin järvenpinta tyynenä iltana. Palvelijoita juoksi portaita ylös ja alas, ja jokainen kumarsi vaimolle. Vaimo istui korkealla tuolilla ja antoi käskyjä. Mutta yöllä hän kuunteli meren kohinaa ja käänteli rengasta sormessaan. Aamulla hän sanoi: “Linnassa on mukava olla, mutta valtakunnassa olisi vielä mukavampaa. Haluan olla kuningatar.”

Kalastaja painoi kätensä kasvoilleen. “Meri tummentuu joka kerta, kun me toivomme,” hän kuiskasi. “Ehkä meidän pitäisi olla kiitollisia.”

“Kiitollinen, kyllä. Ja kuningatar myös,” vaimo sanoi lempeästi mutta päättäväisesti. “Mene, pyydä. Sitten tämä loppuu.”

Rannalla aallot nousivat kuin harmaat selät. Taivas oli matala ja tuuli repi vaahdon riekaleiksi. Kalastaja huusi melun yli:

“Kampela, kampela, meren kultasilmä, nouse pinnalle, kuule pyytäjän ääni. Päästin sinut vapaaksi, auta meitä, jos tahtosi sallii.”

“Mitä nyt?” kampela kysyi, ja sen ääni oli syvä kuin pohjavirta.

“Vaimoni… tahtoo olla kuningatar.”

“Palaa kotiin,” kala sanoi. “Se on jo tehty.”

Linnoitus oli muuttunut valtakunnaksi. Liput lepattivat, ja kaupunki levittäytyi muurien ulkopuolelle. Vaimo käytti kruunua ja istui valtaistuimella. Mutta päivä päivältä kruunu kävi raskaammaksi, ja yöt pitenivät. Lopulta hän sanoi: “Kuningatar on hyvä, mutta miksi pysähtyä, kun meri kuuntelee? Haluan olla keisaritar, kaikkien kuningattarien yläpuolella.”

Kalastaja oli vaiti pitkään. Kun hän viimein meni rannalle, meri oli musta ja kuohui kuin vihainen eläin. Hiekka tärisi jalkojen alla. Hän lausui sanansa, ja kampela nousi kuin varjo.

“Vaimoni haluaa olla keisaritar,” kalastaja sanoi väsyneesti.

“Palaa kotiin,” kampela vastasi. “Se on jo tehty.”

Koko maa näytti kumartavan vaimon edessä. Mutta hän ei hymyillyt enää. Hän katsoi aurinkoon, sitten kuuhun, ja jokin hänen sisällään kuiskasi vielä suuremmasta vallasta. “Haluan hallita aurinkoa ja kuuta,” hän sanoi lopulta. “Haluan, että ne nousevat ja laskevat, kun minä käsken.”

Kalastaja tunsi kylmän kulkevan pitkin selkää. “Rakas,” hän sanoi varovasti, “se on enemmän kuin kruunut ja tittelit. Se on maailmaa suurempi toive.”

“Juuri siksi,” vaimo vastasi, ja hänen äänensä oli kuin teräs. “Mene.”

Rannalla kohisi myrsky. Taivas oli vihreänharmaa, salamat piiskasivat horisonttia, ja aallot nousivat kuin seinät. Kalastaja huusi hätääntyneenä:

“Kampela, kampela, meren kultasilmä, nouse pinnalle, kuule pyytäjän ääni. Päästin sinut vapaaksi, auta meitä, jos tahtosi sallii.”

Kampela nousi viimeisen kerran. “Mitä nyt?” sen ääni jylisi.

“Vaimoni haluaa hallita aurinkoa ja kuuta,” kalastaja sanoi, ja sanat maistuivat suolaisilta.

Kampela katsoi häntä pitkään. “Palaa kotiin,” se sanoi lopulta. “Siellä on taas se, mistä aloititte.”

Kun kalastaja kompuroi myrskyssä takaisin, maailma oli muuttunut. Ei ollut enää valtaistuinta, ei lippuja, ei torneja. Oli vanha mökki rantadyynin takana, vuotava katto ja pata, joka oli taas vain pata. Vaimo istui ovenpielet käsissään. Hän näytti väsyneeltä, mutta meri oli rauhoittunut ja lokit huusivat tavalliseen tapaansa.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen vaimo huokaisi. “Keittoa?” hän kysyi.

“Keittoa,” kalastaja vastasi, ja yhdessä he sytyttivät tulen. Ulkona meri hengitti tasaiseen, ja sisällä pata lauloi omaa hiljaista lauluaan. Tällä kertaa vaimo kuunteli sitä kauan ja ymmärsi, että kaikki ei kasva toivomalla. Jotkin asiat ovat suuria vasta silloin, kun ne ovat pieniä ja läheisiä: lämmin keitto, kuiva nurkka, käsi kädessä.

Ja meri, joka tietää milloin antaa ja milloin ottaa, jatkoi kohinaansa niin kuin oli aina tehnyt.