Jorinda ja Joringel
Kauan sitten oli syvä, synkkä metsä, jossa ihmiset harvoin kulkivat. Keskellä metsää seisoi vanha linna korkeilla, kylmillä torneilla. Lumottaretär asui siellä—jotkut kutsuivat häntä noidaksi. Päivällä hän saattoi näyttää harmaalta kissalta, joka liukui varjoissa, ja yöllä häntä saattoi kuulla huuhkajana, joka huusi surullisesti oksalta. Hänellä oli julma taika: jos joku ihminen tuli sadan askeleen päähän hänen linnastaansa, hän ei voinut liikkua askeltakaan eteenpäin. Henkilö seisoi jähmettynneenä kuin patsas, kykemättä puhumaan tai nostamaan kättä. Jos se sattui olemaan neito, lumottaretär muutti hänet heti linnuksi, useimmiten satakieliksi, ja ripusti hänet häkkiin monien, monien muiden joukkoon.
Ei kaukana tuosta metsästä asui nuori pariskunta, joka rakasti toisiaan sydämestään. Neitoa kutsuttiin Jorindaksi, ja nuorta miestä Joringeliksi. He olivat kihloissa ja pitivät kävellä yhdessä niittyjen ja metsien läpi, puhuen päivästä jolloin he menisivät naimisiin. Joringel oli kuullut kuiskauksia linnasta ja lumottaresta, ja hän varoitti Jorindaa usein, "Meidän ei pidä koskaan mennä liian lähelle vanhaa linnaa. Ihmiset sanovat, että siellä tapahtuu outoja asioita." Jorinda hymyili ja lupasi, mutta metsä oli niin vihreä ja lintujen laulu niin suloinen, että eräänä pehmeänä iltana he kuljeksivat syvemmälle kuin tarkoittivat.
Oli lähellä auringonlaskua, kun valo muuttuu kultaiseksi ja varjot kasvavat pitkiksi. Jorinda ja Joringel tulivat kauniiseen aukioon, jossa korkeat puut olivat ympärillä. Jorinda istui kivelle ja lauloi lempeän laulun. Joringel kuunteli onnellisena—kunnes hän huomasi tumman tornin kurkistavan puiden läpi. Hänen sydämensä jysähti. "Jorinda," hän kuisisi, "kuuntele—metsä on liian hiljainen." Lauluinnut vaikenivat. Kylmyys kulki ruohon yli, ja viimeinen auringonsäde lipui pois. He olivat ylittäneet rajan—sadan askeleen päässä linnasta.
Yhtäkkiä Joringel ei voinut liikkua. Hänen jalkansa eivät ottaneet askelta. Hänen kätensä riippuivat raskaasti sivuillaan. Hän saattoi vain katsoa ja kuunnella, hänen sydämensä jyskynnessä. Jorinda vapisi ja yritti kurottaa häntä kohti, mutta ennen kuin hän saattoi kutsua hänen nimeään, vanha nainen astui esiin puun takaa. Hänen silmänsä olivat terävät, ja hänen äänensä sihisi kuin kuivat lehdet. "Siinäpä," hän sanoi, "uusi pieni lintu kokoelmaani." Hän heilautti ohutta kättä ja mutisi loitsun. Silmänräpäyksessä Jorinda oli poissa, ja hänen paikallaan pieni, ruskea satakieli flatteri ilmassa, laulaen pelästyneen laulun.
Lumottaretär nosti pienen linnun, silitti sen pehmeitä höyheniä ja työnsi sen esiliinansa. Joringel halusi huutaa, taistella, anoa—mutta loitsu piti hänet hiljaa ja paikallaan. Lumottaretär liukui pois kohti linnaa. Hetken kuluttua hän palasi, sanoi oudon sanan, ja Joringel saattoi liikkua uudestaan. Mutta Jorinda oli poissa.
Hän etsi ensin surullisessa huumauksessa, kutsui hänen nimeään ja vaelsi kunnes yö laski ja aamu tuli ja yö taas. Viimein hän lähti metsästä ja meni töihin paimeneksi kaukaiseen kylään, vaikka hänen sydämensä pysyi vanhan linnan varjossa. Eräänä yönä hän näki unta, että hän seisoi aurinkoises niityssä. Ruohossa kasvoi yksi kukka, syvän punainen kuin veripisara, selkeällä kastehelmelään sen sydämessä kuin helmi. Unessa ääni kuisisi, "Tämän kukan kanssa kädessäsi voit murtaa lumottoja. Tämän kukan kanssa voit vapauttaa rakkaasi." Joringel heräsi toivon polttaessa rinnassaan.
Hän lähti heti etsimään kukka unestansa. Hän etsi pensasaidoista ja puroon varsilla, mäkien yli ja laaksojen läpi. Hän etsi monta päivää, sitten viikkoja, sitten kuukausia. Hän ei luovuttanut. Usein hän ajatteli Jorindan naurua ja hänen ystävällisiä silmiään, ja se antoi hänelle voimaa. Eräänä varhaisaamuna, kun taivas oli vielä kalpea ja linnut vasta alkoivat laulaa, hän näki hohteen ruohossa. Siinä se oli—kukka unestansa—terälehdet punaiset kuin elävä liekki, ja sen keskellä kirkas, loistava pisara. Joringel poimi sen hellästi ja piti sitä lähellä.
Hän kiiruhti takaisin metsään ja löysi polun vanhaan linnaan. Kun hän astui sadan askeleen rajan yli, hän tunsi loitsun yrittävän tarttua hänen jalkoihinsa—mutta se lipui pois kuin sumu. Kukka suojeli häntä. Hän käveli suoraan portille, joka oli aina ollut lukittuna ja kylmänä. Hän kosketti rautaa punaisella kukalla. Raskas portti aukeni ikään kuin se olisi odottanut häntä. Sisällä olivat pimeät salit ja pitkät portaat. Ilma haisi pölyltä ja höyheniltä.
Lumottaretär ilmestyi portaikossa, hänen silmänsä välkkyen. Hän napsautti loitsun häneen, mutta Joringel vain nosti esiin kukan, ja hänen taikansa vaipui hiljaiseksi. Hän sihisi ja yritti livahtaa hänen ohitseen kuin varjo voisi, mutta hän astui hänen ohitseen pelkäämättä. Ovet, jotka olivat sinetöidyt, aukenivat kukan kosketuksesta. Lukot napsahtivat, salvat nousivat, ja avaimet kääntyivät itsestään.
Viimein hän tuli korkeaan huoneeseen, jossa ikkunat olivat kuin kapeat silmät. Huone oli täynnä häkkejä—satoja ja satoja häkkejä—jokainen piti satakieltä. Niiden pienet sydämet lyivät nopeasti; niiden pehmeät laulut kietoutuivat yhteen yhdeksi surulliseksi, kauniiksi musiikin virraksi. Joringel seisoi hyvin hiljaa ja kuunteli. Hän tunsi Jorindan äänen niin kuin hän tunsi oman sydämensä lyönnin. Musiikin sotkun läpi hän kuuli sen—yhden puhtaan nuotin, joka nousi kuin aamu. Hän seurasi tuota nuottia pieneen häkkiin nurkassa.
Hellästi hän kosketti häkkiä ja lintua punaisella kukalla. Hengäyksessä satakieli flatteri ja muuttui—siivet muuttuivat käsivarsiksi, höyhenet muuttuivat yksinkertaiseksi mekoksi, ja siinä seisoi Jorinda, juuri sellaisena kuin hän oli ollut, hänen silmänsä loistaen kyyneleitä. "Joringel!" hän huudahti, ja hän keräsi hänet lähelle. Hetken he saattoivat vain pitää toisiaan ja kuunnella hiljaista muuttuvan takaisin iloksi.
Lumottaretären askeleet kuuluivat käytävällä, mutta silti kukan voima ei haalistunut. Joringel ja Jorinda liikkuivat häkistä häkkiin. Aina kun he koskivat salvaa tai tankoa kukalla, se aukeni. Aina kun he koskivat lintua kukkaisella, neito seisoi siinä missä satakieli oli ollut. Huone täyttyi kiitollisista äänistä. Pimeä linna, niin kauan hiljainen paitsi pöllön huudosta, soi tyttöjen juttelulla ja naurulla.
Kun viimeinen häkki oli auki, Joringel ja Jorinda johtivat kaikki ulos. Lumottaretär ei voinut tehdä mitään. Ovet aukenivat punaisen kukan edessä, ja metsän valo valui sisään. Tytöt löysivät perheensä; metsä kasvoi turvallisemmaksi; ja vanha linna seisoi viimein tyhjänä ja hiljaisena.
Jorinda ja Joringel menivät kotiin yhdessä ja menivät naimisiin kuten olivat luvanneet. He eivät koskaan unohtaneet polkua, jonka he olivat kävelleet, tai kukkaa, joka oli pelastanut heidät. Ja he eivät koskaan unohtaneet, mikä piti heidät turvassa metsän pimeimmän osan läpi: pidetty lupaus, uskollinen sydän ja rakkaus, joka ei luovuttaisi.
