Hölmö-Jussi

Olipa kerran kolme veljestä. Kaksi vanhinta olivat varmoja siitä, että he osasivat kaiken parhaiten. Nuorinta he nimittelivät Hölmö-Jussiksi, koska hän oli hiljainen, lempeä ja ajatteli usein omalla tavallaan.

Eräänä päivänä veljekset lähtivät metsään kaatamaan puita. Polulla vastaan tuli pieni, harmaapartainen ukko. "Onko teillä suupalaa nälkäiselle?" hän kysyi. Vanhin veli mulkaisi eväitään, rutisti leipää tiukemmin ja sanoi: "Ei riitä." Hän tarttui kirveeseensä, mutta terä lipsahti ja hän satutti jalkansa, niin että oli lähdettävä kotiin ontuen.

Keskimmäinen veli tuli samaa polkua. Ukko pyysi häneltäkin palaa leipää. "Minulla on kiire, en ehdi," veli tokaisi. Kun hän iski kirveensä puuhun, kirves jäi jumiin ja hän repi sitä niin, että koko kämmen kipeytyi. Niinpä hänenkin oli palattava tyhjin toimin.

Sitten saapui Jussi. Hän pysähtyi, hymyili ja jakoi ukolle viimeisen leipäpalansa ja tilkan maitoa. "Kiitos, kultasydän," ukko sanoi. "Koska jaoit, minäkin jaan. Kopsauta kirveellä tuota oksaa." Jussi teki työtä käskettyä, ja puun kolosta asteli esiin hanhi, mutta ei tavallinen – sen sulat olivat puhdasta kultaa.

"Vie se mukanasi, mutta muista: älä ole ilkeä kenellekään, joka sinua matkallasi kohtaa," ukko neuvoi ja katosi kuin sumuun.

Jussi kiitti, nosti kultaisen hanhen kainaloonsa ja kulki kylään. Hän yöpyi majatalossa, ja majatalon tytärtä alkoi heti kutkuttaa uteliaisuus. "Yksi ainoa sulka ja meistä tulee rikkaita!" hän kuiskasi sisarelleen. Kun tyttö yritti nykäistä sulan, käsi takertui hanheen. Sisar tuli auttamaan – takertui myös. Pian paikalle juoksi kokki, myllärin poika ja kylän pappi. Jokainen tarttui edelliseen auttaakseen, ja jokainen jäi kiinni. Jussi nousi aamulla ja lähti matkaan, ja koko hassu kulkue laahusti perässä, käsi kiinni hanhessa tai toisen takista.

Juuri sinä aamuna kuninkaanlinnaan oli saatu viesti: prinsessa ei nauranut koskaan. Kansa oli huolissaan. Kun Jussi kulki linnan ikkunan ohi, prinsessa sattui vilkaisemaan ulos. Siinä he tulivat: Jussi iloisena, kultainen hanhi kainalossa ja perässä kömpelö jono anelevaa väkeä. Prinsessa näki, kuinka pappi koetti pysyä arvokkaana samalla kun myllärin poika kompuroi hänen hameensa helmaan – ja hän purskahti nauruun. Koko linna helähti ilosta.

Kuningas oli kuitenkin itsepäinen. Hän oli luvannut: se, joka saa prinsessan nauramaan, saa myös kokeilla onneaan. Mutta hän ei aikonut luovuttaa tytärtään ihan kenelle tahansa. "Kolme koetusta", hän määräsi. "Ensiksi: tuo mies, joka pystyy juomaan kellarini tyhjäksi."

Jussi lähti metsään ja löysi sieltä miehen, jonka kurkku kuulosti kuivalta kuin kesäinen oja. "Mikä sinua vaivaa?" Jussi kysyi. "Minulla on sellainen jano, että voisin juoda joenkin," mies huokaisi. "Tule mukaani," Jussi sanoi. Kellariin päästyään mies nosti tynnyrin toisensa jälkeen ja joi kunnes viimeinenkin pullo oli tyhjä. Kuningas kurtisti kulmiaan, mutta nyökkäsi.

"Toiseksi", kuningas jatkoi, "tuo mies, joka syö leipäkasani ruoaksi." Jussi kulki niityn laitaan ja kohtasi miehen, joka piti vyötään kaksin käsin. "Vatsani on nälkäisempi kuin susilauma," mies puhisi. Jussi toi hänet linnaan, ja mies söi somat sämpylät, suuret limput ja vielä viimeisenkin korpun, kunnes pöytä oli puhdas ja mies hymähti tyytyväisenä.

Kuningas puri hammasta. "Kolmanneksi: hanki laiva, joka kulkee sekä vedessä että maalla." Tämä oli hänen mielestään mahdoton tehtävä.

Jussi muisti harmaan ukon sanat ja palasi metsään. Ennen kuin hän ehti kutsua, ukko seisoi jo polulla. "Sinä muistit jakaa, ja muistit olla ilkeä olematta. Tässä palkkasi," ukko sanoi ja antoi Jussille pienen puisen venemallin. "Aseta se maahan ja sano: laiva, kasva." Jussi teki niin, ja pikku vene venyi ja venyi, kunnes hänen edessään seisoi kiiltävä laiva, joka liukui nurmen yli kuin vesi heinällä ja kellui joessa kuin joutsen.

Laiva vietiin kuninkaan pihalle. Koetukset oli läpäisty. Kuningas muisti lupauksensa ja hymyili ensimmäistä kertaa niin lämpimästi kuin kansa muisti. "Olen erehtynyt sinusta", hän sanoi Jussille. "Sinulla on hyvä sydän ja rohkea mieli."

Jussi vapautti kaikki, jotka vieläkin roikkuivat hanhessa, ja kutsui heidät juhlaan. Prinsessa tuli hänen rinnalleen, ja häissä naurettiin monta kertaa – ei kenenkään kustannuksella, vaan ilosta, joka syntyy, kun ketään ei unohdeta. Ja kultainen hanhi sai oman pesänsä linnan puutarhassa, jossa sen sulat kimalsivat auringossa kuin lupaus siitä, että ystävällisyys tekee maailmasta taian mahdollisen.