Herra Arnen rahat

Talvi puristi Bohuslänin rannikkoa. Jää lauloi matalasti, ja tähdet kipinöivät kuin hopeakolikot. Pienessä kylässä asui viisas pappi, herra Arne. Hänen lattiansa alla oli raskas, rautavyöinen rahakirstu. Se ei ollut vain hänen – se oli kirkon ja kyläläisten, hädän varalle.

Eräänä myrsky-yönä kolme skotlantilaista sotilasta pakeni vankilasta. Nälkä ja pelko ajoivat heitä, mutta ahneus kuiskasi kovempaa. He tulivat herra Arnen talolle, ja yön pimeydessä talon äänet hiljenivät. Kun aamu koitti, kirstua ei enää ollut, eikä perheen naurua kuulunut.

Vain nuori Elsalill jäi henkiin. Hän oli herra Arnen kasvattitytär, ketterä ja rohkea. Kalastaja löysi hänet hangen suojasta ja vei turvaan Göteborgiin. Kaupungissa Elsalill oppi myymään kalaa ja juoksemaan sataman laitureilla, mutta sydämessä häntä painoi koti, joka oli kadonnut.

Eräänä päivänä torilla Elsalill kohtasi nuoren vieraan upseerin. Hän oli Sir Archie – kohtelias, hiljainen, katseessaan talviauringon lämpö. He puhuivat tuulesta ja merestä. Elsalill huomasi hymyilevänsä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

Yöt kertoivat toista tarinaa. Kun tuuli suhisi ikkunoissa, Elsalill kuuli kevyen kuiskauksen, kuin sisaren äänen: "Muista koti. Etsi totuus." Aamuisin hän muisti myös ketjujen kilinän – äänen, jonka oli kuullut sinä yönä, kun kaikki muuttui.

Sitten Elsalill näki jotain. Majatalon ovelta astui mies, ja hänen vyössään kiilsi pieni hopeinen pikari, sellainen, joka oli ennen seissyt herra Arnen pöydällä. Toisena iltana Elsalill näki kolme miestä hinaamassa raskasta kirstua jäätä pitkin kohti satamaa. Rauta kirskui, ja ketjut kilisivät – aivan kuten kuiskaukset olivat varoittaneet.

Hänen sydämensä muljahti. Sir Archie oli heidän mukanaan. Koko maailma tuntui kaksijakoiselta: lämmin hymy päivällä, kylmä muisto yöllä. Elsalill haki voimaa sisarensa kuiskeesta. Hän meni papin ja tuomarin puheille ja kertoi kaiken: miltä kirstu oli näyttänyt, miten ketjut olivat soineet, mitä esineitä hän oli tunnistanut. He nyökkäsivät vakavasti ja lupasivat toimia.

Illan sinisyydessä Sir Archie etsi Elsalillin. "Olen tehnyt väärin", hän kuiskasi. "Tahtoisin palauttaa kaiken. Mutta pelkään." Elsalillin silmissä välähti myötätunto – ja totuus. "Silloin pitää olla rohkea", hän sanoi hiljaa. "Rakkaus ei voi kasvaa varastetun kirstun varjoon."

Aamuhämärässä miehet lähtivät kirstun kanssa kohti laivaa. Jää valitti, tuuli pyöritti lunta. Elsalill juoksi heidän peräänsä, niin että viitta liehui kuin lokin siipi. "Pysähtykää!" hän huusi. Rantaväki ja vartijat kiirehtivät myös paikalle.

Jäällä syntyi hälinä. Askeleet jyskyivät, ketjut kalahtelivat, sydämet takoivat. Elsalill liukastui, nousi, ja liukastui uudestaan. Sir Archie ojensi kätensä, muttei enää voinut pysäyttää kaikkea, mikä oli lähtenyt liikkeelle sinä yönä, kun kirstu vietiin. Jää halkeili kuin vanha lasi. Vesi avasi mustan suunsa, ja myrsky kuiskasi viimeisen laulunsa. Elsalill ei enää palannut rantaan.

Rantaväki ehti paikalle, ja miehet saatiin kiinni. Raskas kirstu korisi, kun se nostettiin ja palautettiin kirkkoon. Kolikot helisivät jälleen kynttilänvalossa – nyt hiljaa ja oikein. Kaupunkilaiset puhuivat Elsalillin nimestä kuin tähdestä, joka palaa mieleen, kun yö on pimein. Sir Archie laski päänsä. Hän ymmärsi liian myöhään, että totuus on vahvempi kuin jää ja että rakkaus tarvitsee valoa.

Kevään koittaessa jää suli, mutta tarina jäi. Se kertoi, että ahneus tekee sydämestä raskaan, ja rohkeus kantaa niitäkin, joilla on pienet kädet. Kun kuuntelee kuiskauksia, jotka sanovat "tee oikein", löytää aina takaisin valoon.