Hannu ja Kerttu

Olipa kerran pienen mökin reunalla, suuren metsän laidassa, puunhakkaaja ja hänen kaksi lastaan, Hannu ja Kerttu. Talvi oli ollut pitkä, ja ruokaa oli jäljellä vain murusia. Isä huokaili takkatulen ääressä, ja äitipuoli puri huultaan huolesta. Kun pimeys tiheni ikkunoiden taakse, lapset kuulivat aikuiset kuiskimassa.

“Meillä ei riitä kaikille ruokaa,” äitipuoli sanoi kovalla äänellä, joka yritti olla pehmeä. “Viemme lapset metsään marjoja etsimään. Ehkä he jäävät sinne hetkeksi, ja me selviämme.”

Isän katse särkyi. “En halua,” hän vastasi, mutta pelko oli vahva. Hannu kuuli sanat, ja hän tarttui Kerttua kädestä kuiskaten: “Ei hätää. Minulla on ajatus.”

Kun kuunvalo valui pihalle, Hannu hiipi ulos ja täytti taskunsa valkoisilla pikkukivillä, jotka hohtivat kuin tähdet. Aamulla he lähtivät metsään. “Pysykää lähellä,” isä sanoi, eikä uskaltanut katsoa lapsia silmiin. Hannu tiputti kiviä polulle, yhden kerrallaan.

He söivät pienen leipäpalan, ja kun isä lähti muka hakemaan puita, metsä hiljeni. “Isä palaa,” Kerttu toivoi. Mutta päivä kului iltaan. Kun kuu nousi, Hannu virnisti varovasti. “Katso!” Kivet kimalsivat maassa kuin pieniä kuunhippuja. Ne johdattivat lapset kotiin saakka.

Isä juoksi heitä vastaan ja halasi lujasti. Äitipuoli puristi huulensa yhteen. “Hyvä että löysitte perille,” hän sanoi, mutta seuraavana päivänä ruoka loppui kokonaan. Taas lähdettiin metsään. Tällä kertaa äitipuoli antoi mukaan vain pienen leivän. “Ja nyt, Hannu,” hän sanoi terävästi, “pidä se leipä taskussasi.”

Hannu murensi leivästä varovasti pieniä paloja polulle, mutta ne katosivat lintujen nokkiin ennen kuin ilta ehti tulla. Kun isä taas jätti heidät “hakemaan halkoja”, lapset odottivat turhaan. Kuu kohosi, mutta polku ei enää hohtanut. “Leipä katosi,” Hannu sanoi käheällä äänellä. Kerttu puristi hänen kättään. “Me selviämme yhdessä.”

He kulkivat syvemmälle metsään. Aamukaste kimmelsi neulasissa, ja linnut lauloivat sirkutuksia, jotka kuulostivat neuvolta: eteenpäin, eteenpäin. Vatsat kurisivat. Silloin ilmassa leijui tuoksu, joka oli makeampi kuin mikään: vanilja, kaneli ja lämmin siirappi. Pensaat väistyivät, ja heidän eteensä ilmestyi talo, jonka seinät olivat piparkakkua, katto sokerikiteitä, ikkunat läpikuultavaa karamellia.

“Onko tämä totta?” Kerttu kuiskasi. “Siltä se maistuu,” Hannu vastasi ja murensi varovasti pienen palan ikkunanreunaa. Se rapsahti kuin hyvä muisto. He nakerrelivat varovaisesti, kiittäen hiljaa taloa jokaisesta palasta.

Ovi narahti. Ulostui pieni, ryppyinen nainen, huivi tiukasti sidottuna. “Kultaseni!” hän heläytti. “Katsokaa nyt, olette nälissänne. Tulkaa sisään, lämpöön.” Hänen silmänsä kiilsivät kuin öiset lammet. Lapset astuivat kynnyksen yli, ja pöydälle ilmestyi keittoa, leipää ja maitoa. Lämmin, täysi vatsa teki silmät raskaiksi, ja he nukahtivat.

Aamulla ääni oli muuttunut. “Ylös!” nainen kumahti. Hänen hymynsä oli poissa, ja hänen varjonsa venyi pohjaan asti. Hän oli noita, joka osasi tuntea makean jalanjäljet ilmasta. “Sinä poika, häkkiin!” hän ärähti, ja ennen kuin Hannu ehti juosta, rautainen ovi kalahti kiinni. “Sinä tyttö, töihin!”

Noita aikoi lihottaa Hannun ja syödä hänet, niin kamalalta kuin se kuulostikin. Kerttu kertasi mielessään kaiken, mitä oli oppinut: rauha, hengitys, ajattelu. Hän keitti puuroa, mutta hän myös kuiskasi Hannulle: “Pysytään lujina.” Noita tuli päivittäin tunnustelemaan Hannun sormea. “Näytä kätesi!” hän komensi. Hannu ojensi häkin raosta pienen kananluun, jonka oli löytänyt lattialta. Noita siristeli silmiään. “Voi, miten laiha!” hän mutisi. Päivät kuluivat, mutta noita kävi kärsimättömäksi.

Eräänä aamuna noita päätti, että nyt riittää. “Lämmitä uuni!” hän karjaisi Kertulle. Uunin kita hehkui kuumana. “Ryömi sisään ja katso, onko se tarpeeksi kuuma.”

Kerttu nosti leukaansa. “En ymmärrä. Miten sinne mennään? Näytä minulle.” Noita naurahti ilkeästi. “Typerys!” Hän kumartui uunin suulle näyttääkseen. Silloin Kerttu toimi. Hän työnsi oven koko voimallaan. Noita horjahti, uuni rojahti kiinni, ja ilmaan livahti tuoksu kuin palaneista pippureista. Kerttu peruutti kauemmas, sydän jyskyttäen. “Hannu!” hän huusi ja juoksi häkille. “Otatko avaimen?” Hannu ojensi kätensä vapauteen, ja sisarukset halasivat pitkään, hengittäen helpotusta.

Keittiön perältä he löysivät arkun, joka oli täynnä jalokiviä, kultaista hohdetta kuin aamuauringossa. “Tämä voisi auttaa isää,” Hannu sanoi hiljaa. He täyttivät Kertun esiliinan ja Hannun taskut. Aurinko siivilöityi metsään, kun he lähtivät kotiin. He kulkivat varjojen ja valojen lomitse, kunnes tulivat leveän lammen rantaan. Siellä kellui valkoinen sorsa, niin rauhallinen kuin kuunvalo veden pinnalla.

“Kaunis sorsa,” Kerttu tervehti. “Auttaisitko meitä yli?” Sorsa nyökkäsi, ja vei heidät yksi kerrallaan vastarannalle, ettei vene keikahtaisi. “Kiitos,” lapset sanoivat, ja sorsa sukelsi häipyäkseen silkkaan kirkkauteen.

Lopulta he näkivät mökin savupiipun, joka puhalsi ohuen harmaan savun taivaalle kuin merkiksi. Isä istui portailla, silmät väsyneinä ja täynnä ikävää. Kun hän huomasi lapset, hän juoksi heitä vastaan. “Hannu! Kerttu!” Hän itki ja nauroi yhtä aikaa. “Olen etsinyt, olen katunut, olen pelännyt. Äitipuolenne on poissa, ja minä olin yksin pelkoni kanssa.”

“Me olemme täällä,” Kerttu sanoi. “Ja meillä on uutisia.” He levittivät jalokivet hänen käsiinsä. Aurinko sytytti värit eloon: punaiset kuin marjat, siniset kuin taivas, vihreät kuin metsän sydän. “Nämä riittävät ruokaan, puuhun ja talveen,” Hannu sanoi.

Siitä päivästä alkaen mökissä riitti leipää ja naurua. Isä ei enää kuunnellut pelkoa, vaan sydäntään. Hän pyysi anteeksi, ja lapset antoivat. He istuttivat omenapuun pihalle muistoksi siitä, että joskus vaikeudet kasvattavat jotain suloista. Ja joka kerta, kun hanhia tai sorsia lensi yli, Hannu ja Kerttu heittivät niille murusen leipää ja kuiskivat: “Kiitos.”

Ja metsä, joka oli kerran näyttänyt loputtomalta ja pelottavalta, oli nyt täynnä polkuja, jotka johtivat kotiin. Sillä rohkeus, äly ja sisarusten lämmin side olivat sytyttäneet heidän sisäänsä valon, joka ei sammu pimeimmässäkään yössä.