Olipa kerran maanviljelijä ja hänen vaimonsa, jotka asuivat pienellä tilalla. He työskentelivät ahkerasti joka päivä. He ruokkivat kanat, lypsivät lehmän ja pitivät huolta ainoasta valkoisesta hanhestaan. Heillä ei ollut paljon, mutta he jakoivat kaiken ja haaveilivat eräänä päivänä saavansa elämäänsä helpotusta.

Eräänä aamuna maanviljelijä meni hanhen majaan kuten tavallisesti. Hanhi katsoi häntä ja kaakatteli hiljaa. Oljissa makasi muna. Se kiilsi. Maanviljelijä kumartui ja nosti sen varovasti ylös. Se oli painava. Se oli kiiltävä. Se oli kultaa!

"Voiko tämä olla totta?" hän kuiskasi.

Hänen vaimonsa tuli juosten. Hän piti munaa valon edessä. "Se todella on kultaa!" hän sanoi suurin silmin.

He menivät kaupunkiin ja antoivat kultasepän katsoa munaa. Kultaseppä nyökkäsi. "Puhdasta kultaa", hän sanoi ja maksoi heille monta kolikkoa. Maanviljelijä ja hänen vaimonsa hymyilivät. Nyt he saivat ostaa jauhoja, uudet kengät ja lämpimän peiton.

Seuraavana aamuna oljissa oli uusi kultainen muna. Ja seuraavana aamuna taas. Joka päivä hanhi muni kultaisen munan, ja joka päivä maanviljelijä ja hänen vaimonsa säästivät kolikoita pienessä arkussa.

He alkoivat haaveilla. "Isompi lato", sanoi maanviljelijä. "Uusi mekko", sanoi hänen vaimonsa. He laskivat kolikoita ja suunnittelivat. Joka ilta he sulkivat arkun huolellisesti ja kiittivät jokaisesta hyvästä päivästä.

Mutta jonkin ajan kuluttua odottaminen muuttui vaikeaksi. "Entä jos hanhessa on paljon kultaa sisällä", sanoi vaimo eräänä iltana. "Jos saamme kaiken ulos kerralla, meidän ei tarvitse koskaan enää huolehtia."

Maanviljelijä katsoi arkkua, hanhen majaa ja vaimoaan. "Kuulostaa houkuttelevalta", hän sanoi. "Yksi muna päivässä menee hitaasti. Jos kaikki kulta on siellä sisällä, voimme rikastua nyt."

He kuiskivat ja ajattelivat. He ajattelivat isoista taloista, hienoista asioista ja siitä, ettei tarvitsisi työskennellä niin kovasti. Ahneus hiipui sisään, kuin pieni varjo huoneessa.

Varhain seuraavana aamuna maanviljelijä otti terävän veitsen. Hanhi katsoi häntä ystävällisin silmin. "Oletko varma?" kysyi vaimo vapisevalla äänellä. "Tulemme niin onnellisiksi", vastasi maanviljelijä, vaikka hänen sydämensä löi kovaa.

He tekivät sen. He avasivat hanhen löytääkseen kaiken kullan kerralla. Mutta sisällä ei ollut kultaa. Vain sitä, mitä tavallisen hanhen sisältä löytyy. Hanhi makasi hiljaa. Se ei kaakattanut enää.

Maanviljelijä pudotti veitsen. Vaimo istuutui ja peitti kasvonsa käsillään. Hanhen majassa oli hiljaista. Ei kultaista hohtoa. Ei enää munia huomiseksi. Pieni arkku kolikoilla oli jäljellä, mutta se ei enää täyttynyt.

"Mitä olemme tehneet?" kuiskasi maanviljelijä. "Meillä oli jotain hyvää, ja halusimme enemmän kerralla. Nyt olemme menettäneet kaiken."

Vaimo nyökkäsi. "Jos olisimme odottaneet, olisimme saaneet kultaisen munan joka päivä. Olisimme voineet jatkaa hyvää ja turvallista elämää."

Niin maanviljelijä ja hänen vaimonsa oppivat vaikean oppitunnin. Joka haluaa kaiken kerralla, voi menettää kaiken. On parempi olla kärsivällinen, kiitollinen ja viisas. Ja pitää huolta siitä hyvästä, mitä jo on.