Feeniks-lintu

Alussa, ennen kuin ihmiset muurasivat kaupunkeja, paratiisin puutarhassa kasvoi ruusupensas. Sen sydämestä nousi lintujen ainoa — feeniks-lintu. Se oli kultainen kuin aamu ja punainen kuin ilta, ja sen silmissä välkkyi kaikkien aikojen muisto.

Feeniks ei ollut tavallinen lintu. Se eli satoja vuosia yksin, eikä sillä ollut toista kaltaistaan. Kun sen aika täyttyi, se rakensi pesän kanelipuusta, mirhasta ja muista tuoksuvista suitsukkeista. Kun aurinko kohosi, lintu lauloi, liekit nuolivat pesän, ja jäljelle jäi vain hiljainen, lämmin tuhka. Tuhkan keskeltä nousi sama lintu, nuorena ja uutena, muistot siivissään.

Ensimmäisinä vuosisatoina feeniks lensi idän kuumien hiekkamerten yli, lepäsi palmujen varjossa ja kuunteli ihmisten tarinoita toreilla. Se näki, miten kauppiaat jakoivat vettä matkailijoille ja miten vanhat kertojat opettivat lapsille toivoa.

Toisinaan lintu istahti kirjureiden viereen. Kun muste kuivui, se pudotti huomaamattoman höyhenen, ja sanat alkoivat loistaa. Ihmiset luulivat, että he itse keksivät ne. Feeniks tiesi, että hyvät sanat syntyvät aina sydämestä.

Kun viisisataa vuotta kului, lintu palasi pyhälle paikalleen aavikolla. Se keräsi jälleen tuoksuvia oksia, rakensi pesän, ja kun auringon ensimmäinen säde hipaisi, tuli leimahti. Se ei sattunut; se oli kuin erittäin kirkas valo. Tuhkan keskeltä syntyi poikanen, joka muisti kaiken.

Vuodet vierivät. Feeniks näki laivojen purjeet kuin valkoiset siivet, kuuli kaupungin kellot ja tunsi lasten naurun. Se oppi jokaisella matkalla yhden tärkeän asian: missä joku tekee hyvää, siellä syntyy uusi alku.

Jotkut yrittivät vangita linnun. He halusivat sen höyhenet ja salaisuuden. Mutta feeniks ei kuulu häkkiin. Se on kuin laulu: sen voi kuulla, muttei kahlita. Se lensi korkealle, jätti peräänsä vain lämpimän tuulen ja pienen kipinän jokaisen sydämeen.

Vuosina, jolloin maailmassa oli murhetta, feeniks laskeutui hiljaa. Se istui raunioiden reunalle, sulki siipensä ympärilleen ja antoi ihmisille lepoa. Se kuiskasi: "Tuhkasta nousee tuleva päivä." Ja ihmiset uskoivat.

Kun taas viisisataa vuotta oli kulunut, lintu teki pesänsä joen rannalle. Kaneli tuoksui, mirhan savu nousi, ja tuli lauloi. Tällä kertaa lintu antoi yhden kultaisen höyhenen lapselle, joka uskalsi kysyä: "Palaatko sinä aina?" Feeniks nyökkäsi. "Niin kauan kuin joku muistaa kertoa tarinan, minä synnyn uudestaan."

Siksi tarinoissa kuuluu joskus siiven kahahdus. Kun aloitat alusta, kun pyydät anteeksi, kun autat, feeniks nyökkää jossain. Se tietää, että maailmassa on yhä lämpöä, joka voi sytyttää lempeän liekin ilman, että mikään palaa loppuun.

Ja kun taas koittaa hetki, jolloin uusi aamu nousee, feeniks rakentaa pesänsä, sytyttää laulunsa valoksi ja nousee tuhkasta. Niin se on tehnyt alusta asti, ja niin se tekee vielä pitkään — niin kauan kuin sydämet uskaltavat toivoa.