Eksyksissä metsässä

Aamulla metsä tuoksui mustikoilta ja kuusenneulasilta. Veera lähti isän ja isoveljen kanssa keräämään marjoja, ja aurinko siivilöityi oksien läpi kuin kultaista sadetta. "Pysytään näköetäisyydellä", isä sanoi ja hymyili. Veeralla oli pieni reppu, jossa oli vesipullo, voileipä ja kirkkaanpunainen huivi, jonka äiti oli sitonut hänen reppuunsa koristeeksi.

Metsässä oli kaikenlaista ihmeteltävää. Punarinta hypähteli oksalta toiselle, ja kauempana kuului käen kukunta. Veera kulki varovasti sammalmättäiden yli, kumartui poimimaan pulleita marjoja ja seurasi hetken valkoista perhosta, joka tanssi auringonvalossa. Kun perhonen lopulta lehahti pois, Veera nosti päänsä ja huomasi, ettei nähnyt isää eikä veljeä. Kaikki polut näyttivät yhtä vihreiltä. Metsä oli yhtä aikaa kaunis ja hiljainen, kuin se olisi pidättänyt hengitystään.

Veeran vatsassa kihelmöi. Hän kuunteli. Ei askelia, ei puhetta, vain tuulen humina ja palokärjen koputus kaukana. "Mitäs nyt?" sydän kysyi nopeasti, melkein juosten. Sitten Veera muisti: äiti oli opettanut kolme metsämuistisääntöä. Pysähdy. Hengitä. Pysy paikallasi.

Veera istui suuren kuusen juurelle. Hän laski kymmeneen, hengitti nenän kautta sisään ja suun kautta ulos, ja antoi hermostuneen tärinän valua sammaleeseen. "Pysähdy, hengitä, pysy", hän kuiskasi itselleen kuin laulun alkua. Sen jälkeen hän teki itsensä näkyväksi. Hän otti punaisen huivin repusta ja sitoi sen pienen männyn oksaan niin korkealle kuin ylsi. Tuuli tarttui huiviin, ja se alkoi liehua kuin pikkuruinen majakka vihreän meren keskellä.

Veera joi kulauksen vettä ja söi puolet voileivästä. Hän kuunteli metsää. Läheltä rapisi: orava ilmestyi kuusen rungon taakse ja kurkisti Veeraa uteliaasti, pää kallellaan. "Hei, pikku kuperkeikka", Veera sanoi hiljaa. Orava pyöräytti häntäänsä ja syöksyi oksalta toiselle niin, että auringonpilkut hyppelivät sen turkissa.

Kauempana palokärki rummutti runkoa kuin se olisi soittanut omaa rumpusooloaan. Veera huomasi, että metsällä oli ääniä, joihin hän saattoi vastata. Hän vihelsi sen pienen vihellyksen, jota he kotona käyttivät kutsuakseen toisiaan. Ääni lensi puulta puulle, upposi sammalen pehmeyteen ja palasi takaisin vaimennettuna. Hän vihelsi uudelleen, tällä kertaa rohkeammin. Palokärki vaikeni hetkeksi, aivan kuin kuuntelisi, ja aloitti sitten rytminsä uudesta paikkaa.

Aika kului hitaasti, mutta ei pysähtynyt. Aurinko siirtyi haavanlehtien läpi ja maalasi sammaleeseen kellertäviä länttejä, jotka liikkuivat, venyivät ja vaihtoivat muotoa. Veera kertoi kuuselle pienen tarinan, ettei pelko pääsisi kasvamaan liian suureksi. Hän kertoi satuhahmosta nimeltä Pieni Polku, joka osasi odottaa paikallaan niin kauan, että muut tiet löysivät sen luo. Kun ääneen kertoi, pelko kutistui yhtä pieneksi kuin mustikanvarpu.

Välillä Veera nousi, taputti humisevaa runkoa ja katseli huiviaan. Hän kuunteli. Hän luetteli mielessään metsän värejä kuin aarrearkkua: sammalen vihreä, mustikan sininen, palokärjen punainen, männynharmaa, taivaan vaalea. Hän hyräili matalaa sävelmää, jonka oli oppinut mummolta: hyrinältä tuntui siltä kuin metsällä olisi syke ja se sykekin pysyi tasaisena.

Jossain ihan lähellä kuului vieno kilahdus, aivan kuin pieni kello olisi helähtänyt. Sitten vielä yksi. Veera mietti: ehkä jokin lehmälauma laitumelta, ehkä kulkijan kello. Hän ei lähtenyt äänen perään, vaikka kurkkuun nousi halu juosta. Muistisäännöt pitivät hänet ankkurissa, ja huivi liehui punaisena merkkinä.

Hän söi voileivän toisenkin puolen ja säästi viimeiset kulaukset vettä myöhempää varten. Punarinta tuli lähemmäs, hypähti kivelle aivan Veeran viereen ja kallisti päätään niin että mustat silmät kiilsivät. "En ole yksin", Veera ajatteli, ja se ajatus oli lämmin kuin villasukka.

Varjot pitenivät, kun metsä alkoi vetää iltapäivän verhoja ikkunoihin. Silloin Veera kuului jotakin muuta kuin tuulen, linnun tai kellon. Jossain syvemmällä metsässä kaikui ääni, joka ei ollut metsän oma. "Veeera!" se kantoi puusta puuhun, pehmeni ja vahvistui vuorotellen. Se oli isän ääni, väsyneen toiveikas ja lämmin. Veeran sydän pamppaili iloisesti. Hän hyppäsi ylös ja vihelsi koko voimallaan sen pienen kotikutsun. Sitten hän huusi: "Täällä! Punaisen huivin luona!"

Kuului askelia, risun rapsahduksia, huojentuneita naurahduksia. Isä ilmestyi ensin, sitten veli, jonka posket olivat punaiset juoksemisesta. Isän silmissä kiilsivät kyyneleet, vaikka hän yritti hymyillä. "Siinä sinä olet, sinnikäs pieni", hän sanoi ja sulki Veeran syliinsä. Veera tunsi isän paidan tutun tuoksun ja kuuli oman sydämensä rauhoittuvan.

"Muistin äidin säännöt", Veera sanoi. Hän osoitti punaisena liehuvaa huivia. "Pysähdyin, hengitin, pysyin paikallani. Ja te löysitte minut."

Isä nyökkäsi ja katsoi huivia kuin se olisi ollut suuri lippu. "Hyvin tehty. Metsä kuuli sinut, ja mekin kuulimme. Olet ollut rohkea."

Kun he kulkivat takaisin päin, polku löytyi kuin se olisi ollut siinä koko ajan, vain vähän piilossa. Kohta he kohtasivat metsätiellä etsintäkoiran ja kaksi aikuista, jotka olivat lähteneet auttamaan. "Löytyi!" huusi veli, ja koira heilutti häntäänsä niin että koko koira heilui. Veera rapsutti koiraa ja kiitti kaikkia. Maailma tuntui jälleen suurelta mutta ystävälliseltä.

Illalla, kotona, Veera piirsi vihkoonsa pienen kartan. Siinä oli kuusi, jonka juurella hän istui, punainen huivi, orava, palokärki ja polku, joka lopulta ilmestyi esiin kuin hymynkare. Kartalle hän kirjoitti: Rohkeus on pieniä tekoja: yksi hengitys, yksi laulu, yksi punainen merkki. Sitten hän laittoi repun valmiiksi seuraavaa retkeä varten. Reppuun hän sujautti nyt myös pienen pillin ja taskupeilin, varmuuden vuoksi.

Seuraavana viikonloppuna he menivät taas metsään. Metsä oli yhä sama: neulaset, varvut, pehmeä sammal ja hyvät äänet. Veera katsoi puihin, jotka tuntuivat tuntevan hänet jo vähän. "Hei taas", hän sanoi mielessään. Metsä vastasi humisemalla, ja tällä kertaa Veera humisi mukana, osana laulua, joka oli aina ollut siellä. Hän tiesi nyt, ettei rohkeus ollut älämölöä, vaan hiljainen päätös pysyä ja uskoa, että apu löytää luo.