Bruno rakentaa sillan

Metsä oli kirkas ja vihreä. Auringonvalo sai lehdet loistamaan kuin pienet liput. Bruno Karhu heräsi, venytteli vahvat, karvaiset käsivarret ja haisteli makean männyn ilman.

Kaukaa hän kuuli joen menevän: "Kohina, hiljaa, shhhh." Bruno kömpeli rannalle. Pieni tukkikuonori-silta, joka ylitti veden, oli poissa. Joki oli kasvanut isoksi ja kiireiseksi sateen jälkeen.

Vaahtera Orava syöksyi alas rungosta. "Voi ei! Silta!", kiekui hän.

Päivänkokkara Jänis kurkisti saniaisryhmästä. "Porkkanakenттäni on toisella puolella," hän sanoi.

Pip Majava löi häntää. "Voin pureskella tikkuja," hän sanoi ylpeästi. Kiuru Lintu heilahti matalalla. "Voin katsoa ylhäältä!", hän lauloi.

Bruno hieroi leukaa. Hänen tassunsa olivat leveät ja vahvat, mutta ääni oli pehmeä. "Voimme tehdä uuden sillan," hän sanoi. "Metsä auttaa meitä."

Vaahterin silmät laajenivat. "Miten?"

"Sillä mitä löydämme," sanoi Bruno. "Tukkeja ja köynnöksiä. Sileitä kiviä. Hyviä ideoita."

Yhdessä he kävelivät joen varrella. Maa meni möykkä-möykkä Brunon tassujen alla. Hän haisteli märkiä lehtiä ja tahmeaa mehua. Kiuru lensi silmukoissa. "Siellä!", huusi hän. "Kapea mutkа! Rannat ovat lähellä."

He löysivät kaatuneen puun, joka oli jumissa vadelmapensaissa. Se oli iso ja painava ja juuri oikea.

Bruno kietoi käsivarret tukin ympärille. "Vedä—" hän sanoi.

"Ho!" sanoi Pip ja työnsi häntää.

Tukki vierähti vähän. Tömähdys. Tömähdys. Tömähdys. Vaahtera kiirehti vetämään piikkisiä köynnöksiä pois. Päivänkokkara hyppeli ja poimi suoria tikkuja.

Tukki liukui kohti kohinaa vettä. "Voi-voi!", piippasi Päivänkokkara.

Bruno istutti tassut mutaan. Hän tunsi maan painavan takaisin. "Minulla on sinut," jyrisi hän tukille ja ystävilleen. Hän nojasi, hitaasti ja tasaisesti. Pip työnsi litteän kiven tukin alle kiilatakseen sen. Tukki pysyi.

"Hyvä ajattelu," sanoi Bruno Pipille.

He työnsivät uudelleen, yhdessä. Vedä-ho! Kiuru ohjasi heitä taivaalta. "Vähän vasemmalle! Vähän oikealle!", hän lauloi.

Kun he saavuttivat kapean mutkan, Bruno katsoi jokea. Se kohisi ja kimalletti. "Laitamme ison tukin tänne," hän sanoi. "Teemme pienet portaat auttamaan sitä lepäämään."

Pip puri pieniä oksia. Naks, naks, naks. Päivänkokkara asetti tikut kuin sotilaat. Vaahtera löysi kierteisiä vihreitä köynnöksiä ja kutoi niitä kuin nauhoja.

Bruno etsi pitkää, vahvaa oksaa. Hän työnsi yhden pään pyöreän kiven alle. "Vipu," hän sanoi. "Voimme nostaa raskasta pitkällä."

"Pitkä tekee vahvaksi!", lauloi Vaahtera, ja kaikki kikatтivat.

He painoivat. Kivi kohosi juuri tarpeeksi. Bruno työnsi litteän kiven alle. "Porras yksi," hän sanoi.

He tekivät toisen portaan. Ja toisen. Iso tukki kohosi korkeammalle. Brunon hartiat olivat väsyneet, mutta sydän tunsi kevyeltä.

Lopulta he vierittivät tukin portaiden yli. Pää töksähti kaukaisen rannan. Tömähdys!

Tukki heilui.

"Älä heilu," kuiskasi Päivänkokkara.

Bruno laski tassun tukin päälle. Hän hengitti männyn sisään. Hän hengitti ulos hitaasti. "Rauhassa, vanha ystävä," hän kertoi tukille. Hän painoi painollaan. Heilahdus tasoittui. Pip loikkasi matalaan veteen ja täytti kiviä sivuille. Vaahtera sitoi köynnöksiä risti-risti-solmuihin. Kiuru löysi lisää köynnöksiä ja pudotti ne kuin vihreitä nauhoja taivaalta.

"Testaa sitä," sanoi Kiuru.

"Minä menen ensin," sanoi Bruno. Hän käveli sillalla. Askel. Tauko. Askel. Joki lauloi hänen allaan, mutta silta oli vahva.

Toisella puolella hän kääntyi ja virnisti. "Tulkaa!"

Päivänkokkara hyppeli, hyp-hyp-hyp. Vaahtera zoomasi pienissä zipeissä. Pip vaappui häntä korkealla. Kiuru lensi yli, vain koska hän saattoi.

He olivat tehneet sen! Kaukaisella rannalla marjapensaat olivat raskaita hedelmistä. Violetteja, punaisia ja sinisiä. Mehiläiset surisivat lähellä puuta kultaisella aukolla.

"Välipalatä," sanoi Bruno.

He poiвmivat ja napostelivat. Marjat roiskuivat. Pian Päivänkokkaralla oli violetti parta. Vaahteralla oli tahmeita tassuja. Pipillä oli onnellinen, roiskuva viikset. Brunon turkissa oli pieniä marjapilkkuja, jotka saivat kaikki nauramaan.

"Teimme sen yhdessä," sanoi Vaahtera.

Bruno nuolisi tassua. "Metsä auttoi meitä, ja me autoimme metsää," hän sanoi. Hän taputti siltaa. "Nyt kaikki voivat ylittää."

Joki meni kohina, hiljaa, shhhh, mutta pehmeämmäksi nyt. Auringonvalo tanssi vedellä. Sudenkorento piirsi loistavan viivan ilmaan.

"Mitä rakennamme seuraavaksi?", kysyi Pip.

Bruno hymyili ja makasi takaisin lämpimille, litteille kiville. "Kuunnellaan metsää," hän sanoi. "Se kertoo meille."

He lepäsivät, täynnä ja onnellisia, kun kirkas, kiireinen päivä jatkui, ja uusi silta piti vahvana.