Auringon muna

Syvällä vihreässä metsässä asui pieni keiju. Hän oli keveä kuin siemenhöyhen ja nopea kuin puro. Aamuisin hän tanssi kastehelmien välissä ja kuiskasi päivän ensimmäiselle valonsäteelle: "Hyvää huomenta, aurinko!"

Eräänä kirkkaana päivänä keiju löysi sammalpehkun keskeltä jotakin omituista. Se oli pyöreä, sileä ja hehkui kuin ilta-aurinko. Se tuoksui makealta ja outolta. Keijun silmät suurenivat.

"Auringon muna!" hän henkäisi ja taputti pieniä käsiään. "Aurinko on varmasti kadottanut munansa metsään."

Keiju juoksi kutsumaan ystävänsä. Paikalle kipitti orava, hiipi hiiri, tömisteli jänis ja tuhisi siili. He kerääntyivät ihmettelemään keltaoranssia palloa.

"Se on lämmin!" sanoi hiiri ja kosketti varovasti.

"Sileä kuin kastanjan kuori", totesi siili nuuhkien.

"Ehkä sieltä kuoriutuu pieni aurinko!" jänis kuiskasi ja hyppäsi innosta.

"Pidetään siitä huolta, kunnes aurinko tulee hakemaan sen", päätti keiju. Hän peitti pallon pehmeällä sammaleella ja lehvillä, aivan kuin pesällä.

He lauloivat hiljaa: "Pysy turvassa, pieni muna, pysy lämmin ja pyöreä." Orava vartioi kuusessa, hiiri kuunteli, siili käpertyi vierelle ja jänis tähysti kiveltä.

Mutta yläilmoissa kaarteli utelias lintu, sininen närhi. Se näki välähdyksen oranssia sammalmättään päällä ja kiekaisi: "Kii-kiii! Mikä aarre!" Sitten se syöksyi alas, tarttui palloon nokallaan ja lähti räpäyttäen lentoon.

"Palaa takaisin! Se on auringon muna!" keiju huudahti ja lähti juoksemaan. Orava loikkasi oksalta oksalle. Jänis syöksyi edelle. Hiiri ja siili kipittivät minkä pikku jaloistaan ehtivät.

Närhi räpytteli raskaasti, sillä aarre oli painava. Se lensi puron ylle, sen siivet väsyivät, ja – plumps! – pallo putosi veteen. Kuului pehmeä räsähdys, ja makea, aurinkoinen tuoksu levisi koko rannan täyteen.

Keiju ja hänen ystävänsä saapuivat hengästyneinä paikalle. Puroon oli ilmestynyt kaksi kelluvaa, tulenoranssia kulhoa. Vesi kimalteli niiden reunoilla. Keltaista mehua kimmelsi aalloissa.

"Se… hajosi", hiiri sanoi varovasti.

"Mutta katsokaa!" keiju kumartui ja kosketti nesteeseen sormenpäällään. Hän maistoi. Hänen silmänsä syttyivät. "Se maistuu valolta! Se maistuu kesältä!"

Orava nuolaisi varovasti. "Makeaa! Rapsakkaa!" Jänis siemaisi ja hihkaisi: "Kuin auringon suukko!" Siili kömpi lähemmäs ja hymisi tyytyväisenä.

Rannan kivelle laskeutui silloin vanha varis, musta ja viisas. "Kraak", se sanoi lempeästi. "Ei aurinko muni. Se on appelsiini. Ihmiset tuovat niitä tänne kaukaa, maista jossa aurinko lämmittää puut niin, että niissä kasvaa pieniä, pyöreitä aurinkoja. Joskus yksi putoaa ja vierii omille teilleen."

"Appel… sii… ni?" keiju maisteli uutta sanaa. Se helisi kielellä kuin kellon kilahdus. "Kaukaa? Onko todella olemassa maita, joissa aurinko on niin lämmin, että puut tekevät aurinkoja?"

"On", varis nyökkäsi. "Tuuli tietää reitit, pilvet näkevät satamat, ja tarinat lentävät niiden mukana. Tänään tarina saapui teille appelsiinin muodossa."

Keiju hymyili. Hänen poskensa olivat mehun tahmaiset ja onnen punaiset. "Silloin tämä on lahja kaukaa ja vähän niin kuin auringostakin", hän sanoi.

He kantoivat varovasti oranssit kuoret matalaan lammikkoon, jossa puro lepäsi kuin peili. Siitä tuli heti kaksi pientä venettä. Keiju hyppäsi toiseen, jänis toiseen. Orava työnsi veneitä käpälällään, hiiri toimi perämiehenä ja siili katseli horisonttia. He lipuivat hiljaa, sudenkorennot piirsivät sinisiä viivoja ilmaan, ja metsä nauroi heidän kanssaan.

Kun ilta laskeutui ja taivas muuttui hiljalleen ruusunpunaiseksi, keiju nosti kasvonsa kohti auringon viimeistä säiettä. "Kiitos päivästä", hän kuiskasi. "Ja kiitos appelsiinista, joka kertoi meille, miten suuri maailma on."

Sitten hän käpertyi sammaleeseen, appelsiiniveneet kääntyivät rannassa kyljelleen kuivumaan, ja puro lauloi uneen. Keiju näki unta puista, joiden oksilla riippui pieniä, hehkuvia aurinkoja – ja jokaisessa unessa oli tilaa yhdelle pienelle purjehdukselle.