Apupyörä

Kivipuu seisoi torin keskellä kuin vanha ystävä, jonka taskut olivat täynnä tarinoita. Sen leveän latvuksen alla istuivat Maja ja Samir ja piirsivät karttoja naapuruston pienistä mysteereistä: missä varikset piilottivat lusikoita, miten tuuli kuiskasi pyykkinarujen läpi ja kuka aina menetti yhden rukkasen. He rakastivat löytää, mutta vielä enemmän he rakastivat tehdä jotain sen eteen.

Eräänä maanantaina tuoreleivän ja pyöränrenkaiden tuoksulla he päättivät. He ruuvasivat kasaan vaunut, jotka saivat isot, ystävälliset pyörät ja kahvan raskaan kuin käsi pitämään. He maalasivat sen kesäraidoiksi – sitruunankeltainen, tomaatinpunainen ja taivaansininen – ja ripustivat pienet kilisevät kellot sivuille. Sisään he rakensivat laatikoita käsinkirjoitetuilla kylteillä: Korjauslaatikko, Kuuntelijalaatikko, Narut ja kirkkaat ideat, Lainattavat. Siellä makasi teippiä ja naruja, magneetteja ja saksia, väriliituja ja kompassi, pieni pumppu, oksaleikkuri, laastarit, suurennuslamppu ja kaksi keksiä, jos joku meni matalaksi mielellä.

– Rullataan, sanoi Samir ja veti kahvasta. – Apupyörä on valmis!

Ensimmäinen pysähdys oli kukkakauppa. Rouva Rosalinda seisoi ovella pyörittävät silmät ja esiliina pölytetty siitepölynjyvillä. Kaupassa surinut, ei epäonnellisesti, vaan innokkaasti. Pienet kimalaiset olivat sotkeutuneet kukkakimppujen ja narutynkien väliin.

– Eivät löydä ulos, hän huokaisi. – Ja sormeni tuntuvat mustikalta kaikesta heilutuksesta.

Maja otti esiin laventerinoksan Lainattavista – he olivat saaneet sen rouva Rosalindalta viime viikolla – ja Samir täytti matalan kulhon vedellä ja asetti pieniä kiviä siihen laskeutumispaikoiksi. He kantoivat kulhon ulos ja pitivät laventin kuin tuoksuvan lipun. Kimalaiset seurasivat, yksi toisensa jälkeen, kuin kun kuiskaat salaisen sanan ja kaikki haluavat kuulla sen taas. Ulkona jalkakäytävällä ne laskeutuivat ja joivat varovasti. Rouva Rosalinda nauroi helpotuksesta ja työnsi siemenpussin Apupyörään.

– Teille, hän sanoi. – Jotta voitte kylvää avuliaisuutta minne menette.

Suojatiellä seisoi herra Pindel, pitkä liikennevartija kepillä ja pilllillä. Hänen kylttinsä oli pudonnut, joten autot näyttivät sekavammilta kuin vaarallisemmilta.

– Kylttiläni menetti selkänsä, hän mutisi.

Maja veti puristimen Korjauslaatikosta. Samir ruuvasi, Maja piti, ja kyltti kohosi kuin sotilas levon jälkeen. Herra Pindel nyökkäsi, antoi heille liioitelleen juhlallisen tervehdyksen ja antoi pillinsä laulaa pienen fanfaarin kiitokseksi.

Suihkulähteellä seisoi talonmies Koko ja näytti kuin pilvi, joka oli menettänyt sateensa. Suihkulähde ei kuplisi. Lapset istuivat reunalla ja potkivat soraa, ikään kuin sora olisi syyllinen kaikkeen.

– Avainrengas, sanoi Koko. – Se sukelsi alas kuin kivi viemäriin. Ilman avaimia en voi avata mitään: luukkuja, kaappeja tai temppuja.

Onneksi Apupyörässä oli magneetti iso kuin litteä luumu. Samir sidoi sen naruun, Maja laski sen viemäriin ja kuunteli. Hiljaisuus. Sitten kilinä, kuin lusikka lasia vasten. Yhdessä he vetivät ylös tippuvan joukon avaimia, jotka kimaltelivat kuin pienet salaisuudet.

– Mikä kalaonni, kurnutti Koko ja käänsi lukkoa. Suihkulähde selvitti kurkkuaan, röyhtäisi hieman ja alkoi roiskua. Pieni yritys näytti hurraavan ensin – mutta se oli kilpikonna, joka yhtäkkiä kurkkii esiin, yllättyneenä että kotona oli bileet.

– Kuulut varmaan lampeen, sanoi Maja lempeästi. He rullas­ivat Apupyörän kuin pienen kantosesselin ja kantoivat kilpikonnan puistoon, missä vesi oli rauhallista ja täynnä pieniä, kimaltevia herkkupurtavaa. Talonmies Koko antoi heille vanhan rengasavaimen ripustettavaksi muistoksi vaunuihin. Se kuului ding-ding, kun pyörä pomppi mukulakivien yli.

Vanhalla kujalla istui setä Volter portissaan. Hän yleensä soitti viulua niin että talojen rappaukset hymyilivät, mutta nyt soitin lepäsi hiljaa hänen syliissään.

– Kieli katkesi, hän nurisi. – Enkä löydä uutta. Luulen sen paenneen häpeissään.

Maja istui hänen viereensä. Samir avasi Kuuntelijalaatikon ja veti kaksi keksiä, jotka he murusivat pienille linnuille. He katsoivat viulukotelon. Siinä oli enemmän lokeroita kuin velholla.

– Jos olisit viulunkieli, joka pelkäsi, minne piiloisit? kysyi Maja.

– Kapeaan lokeroon saranan luona, setä Volter kuultiin sanovan, nyt hieman hämilleen omasta unohduksestaan. Ja siellä, puristuneena pehmeän kangaspalan alle, makasi kieli. Samir auttoi häntä kiristämään sen. Viulu yritti laulaa ensin varovasti, sitten lämpimästi ja vakaasti. Melodia, joka täytti portin, oli jotain kimalaisten tanssin ja rengasavaimen ding-dingin välillä. Ihmiset hidastivat, pysähtyivät, alkoivat hymyillä. Apupyörä loisti ylpeänä teeskentelemättä.

Sitten alkoi tihkuttaa. Pienet, ystävälliset pisarat täplittivät maan. Viemärin luona seisoi Iggy kolmella paperiveneel­lä ja melkein itkulla. Hän osoitti katua, missä vesi etsi omia teitään.

– Meillä oli regatta, hän sanoi. – Mutta joki meni vinoon.

Maja ja Samir rullas­ivat eteenpäin. He taittivat pahvipalan ramppiksi ja teippasivat isolla, turvallisilla teippipaloilla, jotta vesi ohjattiin mukavaan kanavaan. Lapset hurraavat, kun veneet purjehtivat kuin pienet rohkeat sankarit. Juuri silloin kuului roiske ja kolahdus torikoju­lta. Kiki, joka myi hedelmiä, oli pudottanut kokonaisen laatikon aprikooseja. Ne rullasivat kuin pienet aurinkot, ja nainen oli lähellä liukastua niihin.

– Aprikoosipelastus! huusi Maja.

He muodostivat ketjun. Samir rullasi Apupyörän pysäyttimeksi, Kiki piti pusseista, ohikulkevat aikuiset ja lapset poimivat. Jotkut aprikoosit päätyi­vät Lainattaviin väliaikaisina pyöränpysäytteinä. Kun katu oli raitis taas, Kiki jakoi aprikoosipuolikkaita kaikille pelastajille. Mehu maistui kesältä, joka ei aikonut luovuttaa.

Kohti iltapäivää valot kirjastossa vilkkuivat ja muuttuivat hiljaisiksi. Ovet seisoi­vat tiukasti, vetämisestä huolimatta. Sisällä he näkivät kirjastonhoitaja Ingan, kuusi esikoululaista ja Aishan Majan luokalta. Aisha heilutti varovasti, ja esikoulaiset heiluttivat kuin tuulimyllyt.

– Sähkökatko, joku kuiskasi. – Ovet lukittuvat, kun toimii väärin.

Maja otti esiin väriliidut ja piirsi jättiläisruudun jalkakäytävälle, jotta odotus sai rytmin. Samir piti paperia ikkunaa vasten isoilla numeroilla: Olemme täällä. Inga kirjoitti takaisin valkotaululle: Me myös, kaikki rauhassa. Ajan kuluttamiseksi Maja ja lapset ulkona alkoivat kertoa tarinoita, joita kerrotaan käsillä. Kirjaston sisällä esikoulaiset vastasivat suilla, jotka tekivät oh ja o, ja Aishan silmät nauroivat, vaikka hänen suunsa oli ujo.

– Takaovi! sanoi Samir yhtäkkiä. – Se, jossa on muratti.

He juoksivat rakennuksen ympäri. Muratti makasi kahvan yli kuin vihreä käärme, joka oli ottanut levon. Maja veti oksaleikkurin Korjauslaatikosta. Nips, nips, nips. Jotkut ohikulkevat aikuiset tulivat ja painoivat kätensä oven reunaa vasten. Herra Pindel ilmestyi pitkällä käsivarrellaan ja talonmies Koko rengasavaimellaan. Kolmella työnnöllä ovi avautui huokauksella. Inga ja lapset kävelivät ulos kuin pieni paraati. Aisha seisoi viimeisenä ja pysähtyi Apupyörän luona.

– Haluan auttaa sen kanssa, hän sanoi hiljaa.

– Hyvä, sanoi Maja. – Meillä on Kuuntelijalaatikko ja kaksi lisää korvia tarvitaan aina.

Kun tori täyttyi taas puheella, Apupyörä tuntui isommalta, vaikka se oli samat vaunut. Sivuun he maalasi­vat pienen kilpikonnan kiitoksena päivän uintitunnista. He ripustivat uuden kyltin, missä luki: Mitä tarvitset? Mitä voit tehdä? Ihmiset pysähtyivät ja kirjoittivat väriliidu­illa: Osaan letittää hiuksia. Osaan kantaa raskasta. Osaan kertoa vitsejä. Osaan korjata renkaita.

Sinä iltana – kun Kivipuu vain antoi tuulen kammata lehtiään – Apupyörä rullasi kotiin. Rengasavain lauloi, kellot vastasivat, ja pyörät muistivat jokaisen mukulakiven. Maja hymyili. Samir hymyili. Aisha piti kahvasta ja tunsi sen sopivan hänelle täydellisesti. Apu, he ajattelivat, on kuin rullaava laulu. Se aina löytää jonkun, joka haluaa laulaa mukana.