Apina ja kissa

Syksy illastui vanhassa talossa. Keittiön kivisessä takassa hiillos hehkui, ja kastanjat poksuivat hiljaisin napsahduksin kuin pikkutähtien nauru. Tuli huokaili punaisena, ja savussa tuoksui syksyinen metsä.

Kissa makasi matolla käpälät siististi yhdessä ja viikset tyytyväisinä. Se rakasti lämpöä, hiljaa laulavaa tulta ja sitä, että kaikki oli omalla paikallaan. Kissa osasi odottaa. Se osasi kuunnella. Ja se tiesi, että tuli oli kaunis, mutta arvaamaton.

Apina puolestaan ei osannut olla paikallaan. Se kieppi pöydänjalan ympäri, kurkisti pannun kannen alle ja hyppäsi tuolilta toiselle kuin ajatus, joka ei pysähdy. Sen silmät kipinöivät kilpaa hiilloksen kanssa. Kun apina näki takan ääreen asetetun pellin, jolla paahdettiin kiiltäviä kastanjoita, sen suupieli nousi juonikkaaseen hymyyn.

“Voi, miten upea tulen loimu,” apina huokaisi ääneen, aivan kuin puhuisi kuulle. “Ja katso, mitä herkkuja siellä odottaa! Mutta vain erityisen taitavat tassut voivat napata kastanjat ulos ilman, että ne palavat.” Apina vilkaisi kissaa. “Sinun tassusi ovat sellaiset. Pehmeät, vikkelät, hiljaiset.”

Kissa kohotti kulmakarvaansa. “Tuli polttaa,” se sanoi viileästi. “Ja kokki on kieltänyt meitä menemästä liian lähelle takkaa. Kastanjat saavat odottaa, kunnes joku ottaa ne ulos pihdeillä.”

Apina istuutui kissan viereen ja laski hännän lempeästi matolle kuin silkkinauhan. “Totta, tuli on vaarallinen. Siksi tarvitaan varovaisuutta ja hyvää suunnitelmaa. Minä seison ihan tässä ja pidän vahtia. Kun saat kastanjan ulos, minä puhallan sen viileäksi ja jaamme sen puoliksi. Lupaan. Me olemme tiimi!” Apina levitti kämmenensä suuressa, rehdissä eleessä.

Sanat olivat makeita kuin kinuski. Kissa tunsi kevyen ylpeyden kipinän, kun sen tassuja kehuttiin. “Tiimi,” se toisti mietteliäästi. “Puoliksi.” Se nousi, kurkotti varovasti ja asetti varpaanpäät aivan hiilloksen reunalle.

Ensimmäinen kastanja hypähti hiilloksesta kuin ruskea konna. Kissa näpäytti sen syrjään, vingahti, kun kuumuus pyyhkäisi turkkia, ja vetäytyi takaisin. “Auts.” Apina puhalteli tarmokkaasti, nappasi kastanjan ja rouskautti sen suuhunsa. “Täydellinen! Sinä olet mestari. Vielä yksi!”

Kissa kurtisti otsaansa. “Se oli minun pala…” se aloitti, mutta apina oli jo nyökkäillyt innostuneena. “Totta kai! Seuraava on sinulle. Katso, nyt olet löytänyt rytmin.”

Toinen kastanja, kolmas, neljäs. Kissa näpytteli, veti tassun syrjään, puisteli sormiaan ja puhalsi viiksiinsä. Apina puhalteli kanssa — ja kerta kerralta kastanja katosi sen suuhun. “Voi miten urhea, miten taitava!” apina toisteli kuin laulu, jonka kertosäe ei lopu.

Kissan tassu alkoi tuntua kuumalta ja aralta. Sen kulmakarvat painuivat alemmas. “Kuinka monta meillä on jo varattuna minulle?” kissa kysyi ja vilkaisi pöydälle.

Pöydällä oli vain kuoria, kevyitä kuin tyhjät lupaukset. Apina siivosi niitä kiireesti hännällään lattialle ja nauroi varovaisen naurun. “Pidän sinulle paikan vatsassani — tarkoitan lautasella! Ihan kohta,” se sanoi ja osoitti hiillokseen. “Vielä pari. Sitten juhlimme.”

Kissa katsoi hiillosta, kuuli kastanjoiden hapahtelevan ja tunsi tassunsa sykkivän. Samassa eteiskäytävästä kuului askelia ja kokin laulunpätkä. Kissa vetäytyi säpsähtäen. Apina ponkaisi kevyenä ylös, pimpahti verhotangolle ja jähmettyi varjoihin kuin pieni oksa.

Kokki astui keittiöön, näki kuoret, näki hiilloksen vieressä mustuneet viiksenpäät ja nosti kulmakarvan kuin portin. “Kuka on sotkenut keittiöni?” hän jylisi, mutta hänen äänessään oli enemmän hämmennystä kuin vihaa. Kissa, nolona ja tassuaan varoen, liukui tuolin alle. Apina pysyi hiljaa ylhäällä, varjossa, eikä kukaan nähnyt sen poskien pörhistynyttä tyytyväisyyttä.

Kun kokki sammutti hiilloksen reunalta kipinät ja pöyhi tuhkaa, kissa luikerteli pois matolleen. Se nuoli tassuaan hitaasti ja kuunteli omaa sydäntään, joka kertoi selkeämmin kuin apinan sanat: jokaisen tassun omistaja päättää, minne tassu menee.

Seuraavana päivänä apina keikkui pöydällä marmeladipurkin ääressä. “Tarvitsen toisen käden avaamaan kannen,” se kutsui hunajaisella äänellä. “Yhdessä me—”

“Seis,” kissa sanoi lempeästi mutta lujasti. Se asetti tassunsa purkille, mutta ei kääntänyt kantta. “Minä autan, jos me sovimme ensin. Ja jos kumpikin tekee oman osansa. Ja marmeladi syödään vasta sitten, kun nykyinen sotku on siivottu.” Kissa osoitti eilisiltaan jääneitä kuoria.

Apina räpäytti silmiään. Hetken se näytti aivan siltä kuin olisi miettinyt, voisiko se kiivetä jälleen verhotangolle ja odottaa, että joku toinen hoitaisi työt. Sitten se hyppäsi alas, keräsi kuoret kulhoon ja kumarsi pienesti. “Hyvä on. Yhdessä, oikeasti.”

Kissa hymyili viiksensä pienesti väristen. “Ja tuliin en enää tassuani laita. Sitä varten ovat pihdit — tai se, joka osaa.”

Illalla, kun takka jälleen lauloi lempeästi ja ulkona sade kopsutti ikkunaan, kissa ja apina istuivat vierekkäin pöydän ääressä. Pöydällä oli pala leipää, hieman juustoa ja muutama kastanja, jotka kokki oli itse nostanut pelliltä pihdeillä. Kissa söi omansa rauhassa. Apina pureskeli omiaan ja vilkaisi silloin tällöin kissaansa, joka suki viiksiään tyytyväisenä.

Tuli raksui, ja sen valo tanssi seinillä kuin hiljainen opetus: imartelu voi olla sokeria, joka peittää totuuden; ystävyys on sopimuksia, jotka tehdään niin, että molemmilla on hyvä olla; ja viisautta on se, että osaa sanoa ei, kun jokin tuntuu väärältä.

Siitä päivästä lähtien apina puhui suoremmin, kissa kuunteli rohkeammin omaa ääntään, ja keittiön takan äärellä kastanjat poksuivat vain silloin, kun pihdit kilisivät vieressä. Jokaisella oli omat tehtävänsä — ja herkut jaettiin oikeasti puoliksi.