Ajomies

Uudenvuodenaattona lumihiutaleet tanssivat satamakaupungin yllä. David Holm kulki taskut tyhjinä ja mieli täynnä myrskyä. Hän oli usein kiukkuinen ja ajautui riitoihin, vaikka sydämen perällä kaipasi vain, että joku uskoisi häneen.

Kaupungissa kerrottiin vanhaa tarinaa ajomiehestä. Sen mukaan se, joka kuolee viimeisenä vuoden viimeisenä päivänä, joutuu ajamaan hiljaisia, läpikuultavia vaunuja seuraavan vuoden. Ajomies kulkee sinne, missä ihmiset ovat eksyneet, ja näyttää heille, mihin heidän valintansa johtavat.

Samaan aikaan Pelastusarmeijan talossa sisar Edit ompeli paikaten takkia, jonka David oli kerran rikkonut. Hän oli käyttänyt päivänsä toisten auttamiseen, vaikka talviviima oli tuonut sitkeän yskän. Edit uskoi, että jokaisessa on hyvä kipinä, myös Davidissa. Hän lähetti viestin: “Tule luokseni ennen keskiyötä. Tehdään yhdessä uusi alku.”

Mutta David viivytteli. Puistossa syttyi riita. Sanat lensivät kuin kipinät, ja hän kaatui jäiselle maalle juuri, kun kirkonkellot aloittivat kaksitoista kumahdusta. Maailma hiljeni. Lumen seasta liukui esiin vaunut, jotka hohtivat kuin kuunvalo. Ohjaksissa istui mies, jonka David tunsi: Georg, hänen vanha ystävänsä.

“Georg?” David kuiskasi. “Mitä sinä…”

“Vuosi sitten minä olin se viimeinen”, Georg sanoi lempeästi mutta väsyneesti. “Ajoin vaunuja kokonaisen vuoden. Nyt minun tehtäväni on noutaa sinut ja näyttää, mitä et ole halunnut nähdä.”

Vaunut kulkivat kevyesti, kuin ne olisivat muistojen teitä. Ensin ne pysähtyivät pienen kodin ovelle. David näki vaimonsa ja kaksi lastaan. He kuuntelivat ulkoa tuulta ja toivoivat, että isä palaisi hymyillen. Sitten vaunut veivät Pelastusarmeijan talolle. Sisar Edit makasi kalpeana, mutta hänen kädessään oli kirje, jossa luki: “Uskon sinuun.”

“Tämä kaikki… minun tekojani”, David sanoi hiljaa. Hän muisti katkerat sanat, oviin paiskotut nyrkit, rikkoutuneen lasin ja sen, miten hän oli kääntänyt selkänsä, kun joku pyysi apua.

Georg nyökkäsi. “Sinä osaat olla vahva. Käännä se vahvuus hyväksi. Ajomiehen vaunut kulkevat sinne, missä joku tarvitsee toivoa. Voitko sinä olla se, joka tuo sen?”

David katsoi ystäväänsä ja sitten lumisateeseen. Hänen sisällään jokin pehmeni. “Jos saan vielä yhden mahdollisuuden, korjaan minkä voin. Aloitan nyt. En huomenna, vaan nyt.”

Kellot vaikenivat, ja lumi pimensi vaunut. David haukkoi henkeä ja huomasi makaavansa jälleen puistossa. Hän ponkaisi ylös ja juoksi Pelastusarmeijan talolle. Sisar Edit avasi silmänsä, ja David polvistui hänen viereensä.

“Anna anteeksi”, hän sanoi. “Minä haluan muuttua. Tarvitsen apua. Ja haluan auttaa muita.”

Editin hymy oli heikko mutta lämmin. “Se on paras uuden vuoden lupaus. Yhdessä se pitää.”

Se yö venyi aamuksi. David koputti oman kotinsa ovelle, tällä kertaa varovasti. Hän korjasi rikkoutuneen tuolin, paikkasi pienen takin ja keitti kaakaota. Hän kävi pyytämässä anteeksi niiltä, joita oli loukannut, ja jäi auttamaan. Päivä päivältä hänen kotinsa täyttyi naurusta, ja Pelastusarmeijan talolla hän nosti painavimmat kassit ja keitti lämpimintä keittoa.

Ja kun seuraava uudenvuodenaatto lähestyi, David muisti hiljaiset vaunut. Hän kertoi tarinan lapsilleen ja sanoi: “Ajomies on kuin muistutus. Meillä jokaisella on ohjakset käsissämme. Valitaan tie, joka vie kohti valoa.”

Joskus, kun lumi on paksua ja kellot soivat yössä, joku saattaa kuulla kaukaa vaunujen aivan hiljaisen kolahduksen. Se ei pelottele. Se kuiskaa: jokainen hetki voi olla uusi alku.